Parasta mitä saa neljällä eurolla?

 

Mitä saa nykyään neljällä eurolla? Ja mikä on parasta mitä neljällä eurolla saa?

Kuvassa on VMK eli Value Meal Koivisto, jonka edullisuus on kokenut vuosien mittaan kolauksia. Hintojen kohotessa on otettava huomioon myös Koiviston ruthless pyrkyröinti ylöspäin on the ladder of motherfuckin' success. Ei se euron juusto jää 20 sentistä kiinni! 1,20 euroa on silti euro. 

Keep the change, you filthy animals!

VMK on nopea ja erinomainen. Kenties VMK 2.0, jossa kaksi juustopullaa korvataan tuplajuustolla olisi oma valintani, mutta this is the original.

Kaksi juustohampurilaista, kylmä post mix Coca-Cola. Se on kiireiselle miehelle/naiselle aika hyvä sijoitus. En lähtisi kryptoihin, niin kauan kuin näitä saa mäkkäristä.

Mutta onko se parasta mitä neljällä eurolla voi itselleen hankkia? Toki voisit tehdä pari riviä lottoa tai eurojaskaa, mutta sijoituksesi kotiutuminen on epätodennäköistä. Jännityksellä on silti arvonsa ja tilipäivä voi koittaa, jos siihen kovasti uskoo.

Anttilan (wait a minute!) alelaarista voisit löytää vaikka Arskan Predator tai Terminator 2 DVD:n 3,99 eurolla, mutta jopa Palliksen pojat ovat jo siirtyneet Bluray-aikaan ja sellaisesta pyydetään vähintään 5,99 euroa. Neljällä eurolla saa varmasti neljä 3D bluraytä Rennyn uusimpia kiinalaisten röyhtäilijöiden rahoittamia leffoja, joissa näyttelee joku entinen vapaapainija. Not worth it bro! Striimauspalvelut maksavat yleensä noin kympin kuussa ja helvetin hyviä leffoja Schwarzeneggerin katalogista ei meinaa löytyä palveluiden valikoimista.

Neljällä eurolla ei saa nykyään mitään, paitsi kaiken oleellisen. 

Uusia kolia 6: Mitä tässä sitten oikein ON?

Pakko sitä oli ostaa, kun sen näki, mutta tiesihän sen etukäteen: ei näistä koskaan ole mihinkään. 

Periaatteessa kofeiiniton kola kiinnostaisi, kovasti. Olen keski-ikäinen, keskimittainen, keskiluokkainen, keskimäärin kofeiiniaddiktoitunut ihminen. Aamuysiin mennessä juon mieluusti pari kuppilista kahvia ja sitä rataa. Iltakofeiini kuitenkin arveluttaa, sillä olen muutenkin surkea nukahtamaan.

Tässä törmätään kuitenkin siihen mieleni yli menevään ongelmaan, että tiettyjä erikoisempia kolia, kuten Lidlin kirsikkakolaa, tehdään vain eksklusiivisesti sokerittomana. Niin myös tätä. Huumeton kola on saatavilla vain zero sugar -moodissa, eikä niistä koskaan ole mihinkään. Mistä päästäänkin kysymykseen, jonka makunystyräni kysyvät minulta aina ja myös tällä kertaa: "Kuka jumalauta juo vapaaehtoisesti sokeritonta kolaa?"

Kuinka iso olisi tehdä kaksi satsia, toinen sokerilla ja toinen ilman? Ihanko oikeasti te panimot ette pärjää ilman mun ja Jussin konsultointiapua? Rahalla sitä saisi. Googlen mukaan puolestaan Amerikan-maalla saa kofeiinitonta kolaa kera sokerin. Mistä tuli joku muistijälki, että taisin villissä nuoruudessa jotain sellaista juodakin. Ja sure enough, olihan aiheesta jo artikkeli. Toistan itseäni näköjään kymmenen vuoden välein, mikä on yllättävän harvoin jopa. Mutta tuokin sokerittomana, tosin eri brändillä. 

Vielä sokeroitu kofeiiniton löytämättä. Aukeaako siitä taivaan portit? 

10 vuotta Pirkka kaliaa director's extended cut artikkeli

Kyllä kyllä, tiedän tiedän. Onhan siitä ollut puhetta. Kirjoitin jo virallisen Palliksen onnittelun 10-vuotis peijaisiaaan juhlivan Pirkka-oluen kunniaksi. Itkettää vieläkin. Mutta silti kello on jo sen verran, että on aika kirjoittaa aiheesta lisää.

Helle hikoiluttaa. On niin kuuma, että sääsket ja paarmatkin ovat terassin alla juomassa omaa kustaan. Olen tällaista pyhää iltaa varten säilyttänyt kesähuvilani lämpimässä jääkaapissa ystävän tuliaispullona tuomaa aarretta. Aarre siinäkin mielessä, että kuten paleontologi Arizonan hietikolla, en minäkään tiennyt tämän jättimäisen löydön olevan olemassa. En edes osannut kaivata 0,75 litraista pulloa kuninkaallisen sinistä Pirkkaa.

Tämä lienee yksi niistä asioista, joiden tarpeellisuutta ei hahmota ennen kuin laskuhumalassa tilaa sellaisen aliexpressistä tai Saksan ebaystä. Muistutan kuitenkin, ettei Pirkkaa kannata tilata netistä.

Pyyhkäisen helmeilevää otsaani ja neppaan läpeensä ekologisella aurinkosähköllä hyrisevän jääkaappini päälle. Aurinko kylmentäköön kaljani, niin iso herra minä olen.

Hikoiluttaa, pohdin onko hiki merkki delta-variantista, vai vain piinaavan ilmeinen kissankokoisilla hieroglyfeillä kirjoitettu viesti heikosta fyysisestä kunnostani. Tätä kirjoittaessa en ole tehnyt mitään kuukauteen. Olen viettänyt lomaa fyysisestä toiminnasta. Pari kertaa pyöräilin töihin, mutta pidin huolen että pyöräilin akkamaisen hitaasti ja rullasin alamäet kuin mummo matkalla kirjastoon ikilainaamaan käsityö-lehtiä.

Muuten olen autoillut, maannut ja syönyt. Hiilijalanjälkeni on valtava, mutta aurinko kylmentää kaljani, joten älkää vittuilko, kilpeni on kirkas.

Ulkona on maalaistermein heinätyökeli. Niin kuuma, että vain maatilan härkäsonnit pärjäävät ulkotöissä. Siksi minäkin, löysävartaloinen keski-iän kynnyksellä nuljuava ihmismuovailuvaha, kävin äsken viikate kädessä niittämässä. Saatanan lupiini yrittää vallata lisää alaa itselleen. Tiluksieni entinen omistaja oli asenteeltaan refugees welcome, joten rajavalvonta minun toimestani on turhaa. Vieraslaji vastaan minä, ja minä olen tappiolla. Pahasti.

Heinätyökelissä maistuu kalja. Mieluusti kylmä ja mieluusti 0,75 litraa lasipullossa. Mieluusti lasipullossa, jossa on teennäinen korkista tehty korkki. Tulee vähän enemmänkin herramainen olo. Teen näennäisesti vähän pihahommia, vain siksi, että kalja maistuisi paremmalta. Strategiani on toimiva. En viitsi edes saunoa, käyn vain tallustelemassa hilseilevällä terassillani ja vittuilen lupiineille tovin. Hiki tulee samaan tyyliin.

Koen, että 0,75 litraa on näihin täysin sattumanvaraisiin, eikä millään mittapuulla ilmastonmuutoksesta viestiviin keleihin, optimaalinen alkoholiannos. Janoni on tavallista isompi. 0,33 ei mitenkään riittäisi, itseasiassa ottaisin sen vittuiluna. Ja itselleni en ala vittuilemaan, en tänään. 0,5 ei olisi riittävän suuri hyppäys oikeaan suuntaan, mutta 0,75 on täydellinen. Isoon janoon sen ehtii juoda ennen väljähtymistä tai lämpenemistä. Litra kerralla olisi liikaa, jopa heinätyökeliin.

Vaikka kuvittelen olevani härkäsonni, juon silti juhlaolueni lasista. En sentään pillillä, sen verran kunnioitan itseäni. Lupiineja en kunnioita vähääkään.

Kotakorven Kerttu kertoi näköradion välityksellä, että niittokelit jatkuvat, joten suosittelen kaikkia lukijoita lähtemään aarteiden etsintään. Pirkka kalian juhlapulloa voi vielä löytää sattumanvaraisista Keskon hallinnoimista liikekiinteistöistä. Kannattaa soittaa etukäteen ja kysyä etteihän siellä vain ole lupiineita pihalla. Etenkään violetteja. Ne ovat pahimpia. Ylimielisiä ulkomaalaisia kusipäitä.

UUSIA KOLIA 5: Suomikirsikkakola

Jo aikaisemmin kirjoittelin siitä, että Saimaa panimo on lähtenyt tekemään makukolia ja heidän vaniljakolansa ei ollut pöllömpää. Nyt kun horjahtelin Kampin K-Supermarketin kuusisataa metriä pitkän limuhyllyn varrella miettimässä, mitä juotavaa ostaisin ohikulkumatkalla, niin silmiini osui arvokkaista arvokkain: kirsikkakolaa. 

Olin hyvin hankalassa tilanteessa, sillä totta kai minua kiinnosti kokeilla uutta juomaa, mutta karu totuus on, että juomat kauppojen avohyllyissä eivät ole järisyttävän kylmiä. Jos pitää juoda haaleaa juomaa, kannattaa ottaa vissyä, mutta eihän uutta kirsikkakolaa voi toisaalta ohittaakaan. Ratkaisin tilanteen ostamalla kaksi tölkkiä. Joisin ekan - ja todennäköisesti pettyisin karvaasti haaleaan tölkkiin juomaan - mutta en kuolisi janoon, ja selviäisin kotiin, jotta voisin aikanaan nauttia toisen tölkin jääkaappikylmänä ja arvioida tuotteen laadun siinä tilassa, missä Jumala on tarkoittanut juomat nautittavaksi. 

Tein juuri niin. Ensimmäisen juomisesta ei kannata sanoa mitään. Puolilämpimän kolan arviointi on sama kuin menisi katsomaan uutta Mad Maxia ja yrittäisi arvioida elokuvaa, kun sen aikana joku olisi puolet ajasta puhunut puhelimeen. Ei siinä pysty itse elämykseen enää keskittymään, kummassakaan tilanteessa. Toinen, pari päivää myöhemmin juomani yksilö, oli sen sijaan oikeassa tarjoilulämpötilassa. Miten se sitten meni? 

Vastaus: periaatteessa ihan ok, mutta ei kuitenkaan silti. Miten tämä sitten on mahdollista, kysyy lukijamme Toholammilta. Yksinkertaista ystäväni, sillä kirsikkakolia on arvosteltava kahden arvoasteikon ristikkäismatriisissa. Peruslimsana juoma oli ihan hyvä, sanoisin, että keskiarvon paremmalla puolella hyvinkin. Kirsikkakola kuitenkin pitää arvostella myös kirsikkakola-asteikolla, joka on julmetun kova. Sokerillisia kirsikkakolia ja juomia on hyvin vähän, mutta ne on monet sitäkin parempia. Ja karu totuus on, että niille tämä ei oikein pärjännyt. Ongelma oli joku epämääräinen esanssisuus, joka saattaa kyllä hyvinkin johtua myös siitä, että tässä ei olekaan käytetty esanssia vaan kirsikkuus on aitoa, toisin kuin jenkkitehtailla. Niin tai näin, tuote häviää rapakon takaiselle. Siitä huolimatta arvostan yritystä, että tehdään jotain muutakin kuin sitruskolaa. Jatkakaa työtä Saimaalla: seuraava versionne voi olla täysosuma. 

Mission Impossible 7: Pizzaa ilman gluteenia

Kuten tiedetään, sekä minä että kaimani teemme helevetin hyvää pizzaa. Koska kyse on uskonnostamme, niin suhtaudumme siihen siksi vakavuudella. Itselläni on tässäkin mukana ripaus välineurheilua ja käytän jauhoina vahvan manitoban lisäksi puhtaan valkoista vehnän ytimestä valmistettua pulveria, jota tekee mieli melkein snortata  200 euron setelillä. Jussi luultavasti käyttää tarvittaessa hiivaleipäjauhoja pizzaan, mutta se on silti ihan mukava ihminen.

Vehnään liittyy kuitenkin yksi suuri ongelma. Gluteeni nimittäin. Keliaakikon pizzat täytyy vääntää jotenkin muuten ja olen sivusta seuranneena nähnyt niitä erilaisia. Harvoin on hyvää sanottavaa niistä. Ylipäänsä gluteeniton leipominen näyttää olevan pelon ja inhon sekaista touhua kuin amerikkalaisen off-road kestävyysajon raportointi, joten en ole koskaan yrittänyt tehdä pizzaa gluteenittomana. Lähikaupan mainostaessa jotain valikoimassaan uutta jauhosekoitusta päätin kuitenkin kokeilla. Mainonnan uhri jälleen kerran. Oli muuten 9 euroa hintaa kilon pussilla. Ei ole helppoa keliaakikoilla.

Tein taikinan normireseptin mukaan eikä siinä mitään kovin erikoista ollut, mitä nyt jauhot olivat uskomattoman hienoksi jauhettua. Pizzan muotoilu kuitenkin on se vaihe, joka eniten arvelutti. Otinkin tilanteeseen kaiken mahdollisen tuen ja pistin soimaan Bill Contin Going the Distance -biisin. Olo oli kuin Rockyllä ennen ensimmäistä otteluaan Apolloa vastaan: minulta ei periaatteessa odotettu mitään, mutta halusin silti onnistua ja osoittaa maailmalle, että kaikki on mahdollista.

Taikinan muotoilu melkein nauratti, koska taikina muistutti lähinnä hienojakoista muovailuvahaa, mutta onnistui se kuitenkin. Aivan kuten nyrkkeilyssä, pizzaa tehdessä tyylipisteitä ei lasketa, pelkät osumat. Pizza paistui ja lopputuloksesta ei ulkoisesti juuri erottanut normiversiosta. Entä maku? Se on valitettava tosiasia, että vehnä on ykkönen nyt ja aina, mutta yllättävän hyvää muuten oli. Aivan samoin kuin ratkaisematon ottelu Rocky ykköksessä oli periaatteessa voitto Rockylle, niin tässä vain pieni häviö normiversiolle oli mahtisuoritus. Caputon gluteenittomat fioreglut-jauhot. Pizza-niilojen kandee kokeilla.

Hampparia vuoden 2013 tyylillä

Ei ole tullut monessa uudessa ravintolassa tullut käytyä sitten maaliskuun. Juuri yhdessäkään. Tuli tuossa joku aika sitten asiaa kuitenkin Rediin, niin katsoin mentaalisen (häilyvän) tasapainoni vuoksi parhaaksi käydä syömässä. 

Paikaksi valikoitui Social Burgerjoint, joku näitä madafakin' artesaaniburgereita tarjoava paikka. Mainostavat itseään jotenkin sosiaalisena ja rokkihenkisenä, mutta käydessäni tunnelmasta jäi mieleen vain voimakas tinnerin tuoksu. Saattaa toki olla, että liittyi jotenkin kauppakeskuksen (eikä keittiön) toimintaan. En sinänsä paheksu tinnerinhaistelua, mutta kaikki päihtyminen pitäisi mielestäni tehdä vapaaehtoispohjalta. Nimimerkki Vaimo ei välttämättä olisi moksiskaan pienestä päivähutikastani, mutta nimimerkki Pomolla olisi siihen lainmukainen velvollisuus puuttua.

Mutta joo asiaan ja avauduttakoon artesaaniudestakin toiste, keskitytään nyt burgeriin. Se oli hyvä, todellakin positiivinen yllätys. Tässä oli pihveinä joku smash tai sinnepäin versio, ei näistä hisptertermeistä setämies ota selvää, mutta jotain sellaista, että mulla oli vaikeuksia tilata. Selvisin kuitenkin ja ideana pihveissä ilmeisesti on se, että ne oli kaksi ohutta pihviä, jotka on paistettu läpeensä. Hyvä idea, jota arvostin, sillä mielestäni hampparin pihvi kuuluu olla kypsä, vaikka voin syödä sen mediuminakin. Ohuemman pihvin pystyy ehkä artesaanikokkikin paistamaan kypsäksi ilman inhonväristyksiä etenkin, kun sillä on vänkä nimikin. Vaikka voisihan pihvin nimittää olevan "hampparipihvi tyylillä, jolla kaikki hampparipihvit paistettiin ennen vuotta 2014". 

Käykää, jos pyöritte Redissä. Toivottavasti paikka on pystyssä vielä joskus myöhemmin, kun voi vaikka ihan ilman tähdellistä asiaa liikkua Kalasatamassa. Hyvää hampparia syö aina. Ongelma korona-aikana on se, että kyseessä on ehkä huonoiten woltattava ruoka, mitä on, sillä burgerit eivät kauaa lämpimänä pysy. Vaihtoehdot on siis syödä on-location tai olla ilman.

Jäikö jotain käteen? No kysy vaan, kuinka paljon

Joskus vuonna nakki aloimme kirjoittaa Jussin kanssa blogia. Jaksoimme sitä jokusen vuoden. Ihan hyödykästä hommaa se oli: sain jonkun verran ilmaista ruokaa ja lempijuomaani ilmaista alkoholia sekä opin tietämään muun muassa Barbarella-elokuvan merkityksestä Keke Armstrongille. Lisäksi monia hauskoja läppiä tuli heitettyä Jusan kaa ja ennen kaikkea lukemattomia tuntemattomien lukijoiden kanssa. 

Ilmaiset viinat on jo aikaa sitten juotu ja en tiedä, miten tuoreita bloginpitäjien vitsitkään enää on. Jäikö jotain siis käteen? No yksi asia ainakin jatkaa antamistaan - omalla saralla merkittävimpänä antinaan tästä blogista. 14.1.2011 klo 18:20 joku tuntematon suuruus nimittäin jakoi hodariartikkeliin toisaalla blogossfääriä esitellyn resepti hodarisämpylöihin. Se oli elämässäni melkoinen game changer, tuota yliviljeltyä typerää termiä käyttääkseni.

Aivan jumalattoman hyviä sämpylöitä, tuohon sämpylöiden raskaaseen sarjaan eli hodariluokkaan. Tein taas eilen ja pitipä ihan vaan tulla hehkuttaan. Jos luet tätä, etkä ole kokeillut tuota reseptiä, niin kokeile. Aika v-mäinen tehdä, mutta lopputulos aina 10/10. 

 Kiitos tuntematon 14.1.2011.

Rulla mitä hemmettiä

Nimimerkki Vaimo halusi tuossa eräs lauantai kebua. Joskushan näitä hyvin spesifejä intoja tulee. Ei sillä, ei mua tarvinnut kahdesti puhua ympäri, kun en muistanut itsekään, milloin viimeksi olisin peruskebua syönyt. Jossain mielenhäiriössä kuitenkin päätin tilata sekä pizzan että kebun - ihan vaan koska pystyn ja koska teki mieli kebbeläpizzaakin. Ei pelkoa, että voisi molempia syödä, mutta uho on tärkeää. Ja pizza hyvä aamupala.

Mutta asiaan. Palveluntarjoaja oli uusi tuttavuus. Valintani ei. Rullakebab, olen niitä jokusen jyrännyt. Hauskaa kyllä, en rullaa tuntenut ennen Pallis-uraani, sillä vasta taannoisen Pallolaajennuksen kebab-äänestyksen jälkeen päädyin tutkimaan niitä laajemmin. Sen jälkeen olen toki digannut isosti. 

Viime aikoina olen vain joutunut pettymään. Tämäkin rulla oli onneton eikä ollut eka. Lerpattava pizzapohja, joka on yritetty täyttää salaatilla ja lihalla. Syöminen oli vaikeaa närppimistä, eikä makukaan pelastanut. Mikä tärkeintä, rulla ei ollut jööti! Tämä oli lerppakebab. Oikea rulla on tiukka kahteen osaan jaettu pamppu. Ainekset on tiukassa ja melko pienessä tilassa, mikä mahdollistaa ruoan syömisen paljon nopeammin kuin olisi terveellistä. Rullaähky, miten kaunis se voikaan olla. Mutta ei.

Viimeisimmät rullat, mitä olen muutamat syöneet ovat nekin olleet pettymyksiä. Eikö rullaa enää arvosteta vai onko sen aika vain mennyt? Onko aika siirtää rulla muistojen kirjaan lankapuhelinten, videovuokraamojen ja Simo Frangenin seuraan? Ehkä sitten näin. Olkoon sushi 2020-luvun rullakebab, meikäläisen goto-ruoka.

Lukijan kuva: aivan pilvessä

Vähän ollut hissua taas viime aikoina. Ei paljoa kirjoitettavaa, jos teet kotona nakkikeittoa tai tilaat Woltilla nepalilaista tai sushia. Tai kuten nimimerkki Vaimo, Mäkkiä tänään, mikä on jo etukäteen tuomittu epäonnistumaan makunautintona, koska hampurilaisten huono lämmönvarauskyky. Mutta ei hätää, koska Lukijan kuvia tulee edelleen kahmalokaupalla faksiimme. 

Nimimerkki Karrikastike kävi Capperissa pizzalla. Näitä paikkoja, joista esim. Hesarissa on ollut juttua, jotta punaisissa pipoissaan juoksevat trendi-Petterit tietävät juosta oikeaan lähiöön syömään. Ei sillä, ihan hyvältähän tuo näyttää. Karrikastikkeen tuomio: "Like eating a spicy cloud."

P.S. Jarna Lievestuoreelta lähestyi minua viestillä ja kysyi, että miksi Karrikastike halusi kuvata pizzan lisäksi myös nivusensa kaikelle kansalle. Vastaus: en todellakaan tiedä.