Francois Delecour: Burgerbalsamia haavoihin

Lentomatkailun jumalat eivät katsoneet minua hyvällä tällä reissulla. Ensiksi Lufthansan jengi lakkoili ja menolentoni peruuntuivat kuin ammattikoululaisen häät. Nyt myös paluulentoni Helsingistä Rovaniemen paliskuntaan oli myöhässä kuin lestadiolaisen kuukautiset. Lentoni eräällä norjalaisella halpalentoyhtiöllä, jonka nimi on Norwegian, myöhästyi jostain tuntemattomasta syystä noin viisi tuntia. Tästä hyvästä sain 15 euroa täysin ilmaista, joskin vitutuksen tahraamaa rahaa käytettäväksi lentokentällä. Subuja ei myyty, joten päätin hankkiutua purilaispatojen ääreen. Pikainen konsultaatio yhtiökumppanille casa de Koivistoon ja löysin itseni O'Learys sporttibaarista siinä portin 29 huudeilla.

Hampparikokonaisuus irtosi 17 eurolla, johon Pepsi teki vielä kolmen euron lisäyksen. Norjalaiset mulkut siis jäivät pystyyn vitosen. Parisen kymppiä on aika tympeä hinta hamppariateriasta, mutta täytyy kuitenkin tiedostaa sijaintimme lentokentällä ja kyseisen alueen hulvaton hintataso. Ennakolta aterian arvoa madalsi myös Euro hockey tour-matsin pyöriminen telkkarissa ja vääjäämätön altistuminen Juhani Tammiselle.

Ateria vakuutti erään Suomen ruokablogitaivaan kirkkaimmista tähdistä, eli minut. Pihvi oli lähes kahden sentin paksuudellaan äärimmäisen vakavastiotettavan oloinen kimpale, joita olisi tarjoilijan mukaan voinut ottaa hamppariinsa kaksikin kipaletta. Tyydyin yhteen, jossa oli sopivasti tekemistä kaltaiselleni pikkumahaiselle. Sotkin lankkuperunoihini hieman talon omaa BBQ-kastiketta, joka myös vakuutti olemuksellaan. Leukojeni jauhaessa ruokaa elimistööni kykenin hetkeksi unohtamaan viiden tunnin myöhästelyt ja Juhani Tammisen. Hetken kaikki oli kuin suunnitelmissani. Voin siis vakaumuksella suositella O'Learys sporttibaaria eväspaikaksi seuraavan kerran kun norjalaiset turskamulkut sinutkin hylkäävät.

Teksti ja kuva: Jussi Leinonen

Francois Delecour: Pekonilla Pariisiin

Taas on elämä laittanut kapuloita sen verran rattaisiin että nenääni koristava mustapääviljelmä osoittaa Ranskaa, maata, jossa valmistetaan suomalaisten paskimmat henkilöautot. Kuten kaikkien muidenkin suurten tragedioiden taustalla, myös tämän matkani Galliaan oikeuttaa nainen. Miikka Kiprusoff pelasi juuri kenties viimeisen pelinsä Calgaryssä ja sai seisovat aplodit yleisöltä. Tämä on todennäköisesti nykyisen inkarnaationi viimeinen matka Ranskaan, joten odotan vähintään seisaaltaan vittuilua paikallisilta. Oikeastaan saksalaiset sen vittuilun aloittivat heittäytymällä lakkoon, Lufthansan lentoni lakkasivat olemasta, joten jouduin koukkaamaan elämyslomalleni Oslon ja Pariisin kautta, josta jatkoin luotijunalla Lyoniin. Sen verran pitää spoilata että luotijuna ei ole aivan nimensä veroinen, matka ei sisältänyt ammuskelua tai muutakaan jännittävää. Aika lujaa se meni ja onhan se ihme etteivät sisuskalut räjähtäneet moisessa kyydissä. Vauhtia ei oikeastaan hahmottanut, koska oli pimeää. Luotijunan sijasta antaisin kulkuneuvolle nimen vauhtijuna, ei tulisi tällaisia pettymyksiä.

Jos näinkin monimutkaisen matkan aikoo tehdä ja vieläpä jäädä eloon blogauttamaan asiasta, on reissun varrella varmistettava että elimistö saa riittävästi pekonia. Tankkaamisen aloitin jo Persunluurannikolla, tarkemmin Hesa-Vantaan lentsikkakentällä. Ostin 6,60€ maksavan kana-pekoni-bbq -kolmioleivän, puolen litran Pepsillä kymppi puhkeaa kuin parturi-opiskelija Raumanmeren juhannuksessa. En nyt sanoisi että leipä ansaitsi palveluksistaan 6,60 euroa, mutta kyllä täytyy myöntää, että kolmioiden kärkipäähän tämä menee. Köyhien kolmioleivissä kana on jauhettu mössöksi ja sitä todennäköisesti ei edes ole mössön seassa, mutta Homemaden leivissä on ihan oikeita kanapaloja. Yllätyin positiivisesti kun kolmioleivän nauttiminen vaati muutaman puraisun ja makustelun tavallisen inhon pidättelemisen sijaan. Kana oli sotkettu pekonin palasista loihdittuun herkkusoossiin. Ei kuitenkaan tuhlata palstatilaa kolmioleipiin, jos tarjolla on Oslossa nautittua Pizza Hutin pekonislaissia!

Laskeuduin vuonojen keskelle Osloon äärimmäisen turbulenttisen lennon jälkeen, kiitollisena eloonjäämisestäni päätin budjetoida 46 paikallista kultarahaa (noin 6 euroa) yhteen slaissiin Pizza Hutista. En ole triumfanttisen ja muutenkin voittoisan elämäni aikana asioinut "Jumalan lounasruokalassa" kertaakaan, joten jännitys oli suuri upottaessani harvahkot hampaani pekonislaissiin. Kyllähän tämän hintaisen pizzapalan täytyy jo vakuuttaakin, mutta sanottakoon, että olisin siltä istumalta karnivoinut sisuksiini kokonaisen pizzan ilman hengähdystaukoja. Taika tässä slaississa oli sen mehukkuus. Mehukkuus erottaa kansainvälisesti tunnustetut pizzat kotimaan känkyistä, joiden mehukkuus on usein valheellisesti rakennettu halvan juuston liikakäytön verhoon. Pakko poiketa ryöstöretkeni määränpäässä Lyonissa paikallisessa Hutissa varmistamassa oliko kyseessä norjalainen säkäslaissi vai the real deal?

Ranskan retkiini pohjautuva, kriitikkojen tukevassa humalassa ylistämä, Francois Delecour-juttusarja on palannut tauolta ja tulet nauttimaan sen käänteistä tulevan viikon aikana. Voit tutustua aiempiin seikkailuihini Euroopan mätäpaiseessa Francois Delecour-linkin kautta!

Candy bar lineup

Jos järjestät hyville ystävillesi kemut, tarjoatko heille kiljumaista kotiviiniäsi vai ehtaa Fontana di Papaa? Jos haluat kutsua paikalle myös ongelmia aiheuttavan entisen mäkihyppääjän, kutsutko Matin vain Harrin? Tietysti tarjoat Pappaa ja kutsut Jyväskylän miehen. Valinta kopion ja alkuperäisen välillä ei ole kuitenkaan yhtä helppo silloin, kun kyseessä on valinta aidon tuotteen ja esmes Rainbow-version välillä. Minkälaisia patukoita tarjoat vieraillesi siinä vaiheessa, kun poliisin saapumista odotellaan? Kaupan merkit ovat paitsi hinnaltaan huokeampia, joskus myös ihan oikeasti parempia tuotteita.

Ei kuitenkaan aina, tietenkään. Twix on aina toisinaan löytänyt tiensä suuhuni viime aikoina. Enää en elä niin vaikeita aikoja kuin taannoin, mutta kyllä niitä kaupasta mukaan tarttuu. Jostain syystä, lähinnä kai tuon linkin takaa löytyvän videon ja elämäni tylsyyden takia, tulin hankkineeksi aidon Twixin lisäksi Rainbow-, Pirkka-, ja Lidl-versiot. Tarkoitus oli selvittää makua ja paremmuutta.

Ja se selvisi. Aidon kyllä tunnistaa. Pehmeämpi keksi ja maltillisempi makeus. Kolmea kopiota ei amatööri erota, mutta niissä oli sama yltiömakea maku. Meikäläinen toki diggaa makeaa, mutta rajansa kaikella. Tässä tapauksessa makeus yrittänee kompensoida sitä, kun valmistaja ei vain oikein osaa (nimimerkki vaimon mukaan valmistaja ei halua muusta maksaa kuin sokerista). Enivei, ei kannata koulittua kombinaatiota muuttaa. Jos makunystyrät ovat aikojen saatossa tottuneet siihen, että Soini on pj, niin kannattanee jatkossakin tarjota niille vain aitoa tavaraa eikä lähteä Hirvisaarien perään haahuilemaan.

P.S. Oma hauskuutensa nuo kopioiden nimet. Jos kopiointi kerran on sallittua, niin tuote pitäisi saada nimetäkin sitten vale-Twixiksi.

P.P.S. Muistakaa taannoinen äänestys: Twix jyrää.

P.P.P.S Tietääkö kukaan edelleenkään, miksi Twix oli ennen Raider? Oliko ennen EU:ta X-kirjain kielletty, vai?

Jos se olisi hyvää, sitä saisi luultavasti kaupasta

Kävin Verkkokauppa.comissa tuhlaamassa viimeisiä ropojani johonkin, ja samalla tarttui joukkoon myös limpparia. Muun oudon ohessa Verkkiksestähän saa importtilimunaateja. Otin testiin pari erikoisempaa Fantaa.

Lyhyestä virsi kaunis: sekä mansikka- että rypälemallit maistuivat oudoilta. Mansikka esanssisen oudolta ja rypäle hyvin samankaltaiselta, mutta vaan oudon oudolta. Ainoa positiivisuus juomissa oli se, että rypäle-Fanta oli kutakuinkin tölkkinsä väristä, eli aika piristävää limunaatien joukossa. Mutta kumpikaan ei ollut hyvää.

Päädyin asiaa pohtimaan ja jouduin toteamaan, että jos nämä juomat megalomaanisen hyviä olisivat olleet, niin luultavasti niitä saisi kaupasta muualtakin. Melko hyvä veikkaus ja/tai yleissääntö, sanoisin.  Tietysti tähän on poikkeuksiakin. Kekkosslovakiastammehan ei saa Cherry Cokea hemmetti soikoon vieläkään ainakaan ympärivuotisesti. Mutta se taas johtuu eri syistä, emme ole kansakuntana siihen valmiita. Melkein 20 prosenttia kansasta äänestää persuja, joten tyytyminen on maitoon ja piimään. Kiitos Soini.

Mutta jos Cherryä ei saada, niin jotain huonompaa ainakin, sillä nimimerkki Vaimo kehui nähneensä mainoksen, jotta jonkinlaista mansikka-Fantaa olisi tuloillaan. Ei kannata toivoa liikoja siltä, sillä toiseen suuntaan viisaus ei toimi: vaikka se olisi kaupassa, se ei tarkoita sitä, että se olisi hyvää.

Gut gut supergut, alles supergut

Jotain tuohon tyyliin aikoinaan laulettiin allekirjoittaneen saksan kirjassa. Tunnistaako joku biisin? Kun yhdistää koulukirjojen musalaadun saksalaiseen musalaatuun ylipäänsä, niin se on kuulkaa hienoa se. Super-sana on kyllä hieno sekin. Ei vähättele pätkääkään, kynttilä loimottaa molemmista päistäs.

Kävin välipalajuomaa hakemassa kylmähyllystä, niin huomasin, että Hartwall on pistänyt kauppoihin uutta Jaffaa. Tai ymmärtääkseni uutta, en ainakaan ennen ole nähnyt. Testasin toki heti. Vaikutuksen minuun teki nimi, Jaffa Super. Paskaakos sitä itseään vähättelemään.

Peruskamaa tää oli, jotain appelsiinihenkistä juomaa. Raportoin tilanteesta totta kai heti Rovaniemelle ja oraakkeli Leinonen pohti, että miten appelsiinilimsasta mahtaa saada superia. Se on hyvä kysymys. Väittäisin, että superius on mahdotonta ilman kolaa.

Hauska nimi, mutta mahtaakohan olla pitkä tuttavuus. Sokerin lisäksi tässä on käytetty steviaa makeutukseen. Kai siis kaloreita on vähemmän, ehkä se jotain hipsteriä liikuttaa ja tuo liikevaihtoa. Stevia on kyllä uusi musta, sitä tungetaan aika moneen paikkaan.

P.S. Huomasin muuten, että Hartwall hakee sisäisen viestinnän päällikköä. Hakuaikaa 21.4. asti. Pistäkäähän paperia menemään, sillä eiköhän Hartwallilla - Sinekoffin tavoin - ole oma limupoika, joka tuo kylmää superia taukohuoneen jääkaappiin yhdellä sormen heilautuksella.

Hampurilaispäivä Amicassa ja kuinkas sitten kävikään

Valitan arvon lukijat, että en nopeammin päässyt raportoimaan. Laiskuus, lapsi ja muut tekosyyt vaivasivat. Näin tärkeät asiat pitäisi raportoida reaaliaikaisena, mutta Sitra ei ole vielä alkanut rahoittaa mua ja Jusaa, joten ei onnistu. Mutta siis, nyt on luvassa reportaashia lounas-Amicani hampurilaispäivästä.

Kuten Fesessä ennakkoon mainitsin, viime viikolla harrastamassani Amica-ravintolassa oli hampurilaispäivä. Tuunaa (vihaan tuota sanaa, kansalaistoim. huom.) oma hampurilaisesi. Ajatus sekä pelotti että kiihotti minua. Periaatteessahan idea on hyvä, mutta mahdollisuus on gigalomaaniselle epäonnistumiselle myös. Lounaspaikat on lounaspaikkoja.

Mutta miten siis kävi?  Täytyy sanoa, että olin purilaiseen positiivisen yllättynyt. Toisin kuin ihmiset Fese-äänestyksen perusteella, itse yritin olla ennakkoon positiivinen, mutta silti yllätyin. Perusasiat olivat kunnossa, eli sämpylä oli hyvä ja pihvi myös. Sitten väliin oli heittää perusnormaalit cheddarit, sipulat, suolakurkut ja soosit. Lopputuloksena oikein maukas purilainen. Peukut Amicalle!

Yksi ongelma kuitenkin toteutui ennakointini mukaisesti. Kyseessä on lounasruokailun suurimpia vitutuksen aiheuttajia, nimittäin nysväys. Normaalistikin linjastolla säädetään jos minkälaisista syistä. Voidellaan leipää niin perkeleen tarkasti, valitaan salaatinlehdet yksi kerrallaan ja muuten vain ollaan leveästi ja hitaita. Nyt kun oli epätavallinen ruoka, jota ei voinutkaan suoraan lappaa lautaselleen kuin läskisoosia, niin homma meinasi levitä käsiin kuin Jyrki Järvilehdon vene konsanaan.

Erityisen pettynyt olin erääseen kolleegaani, nimimerkki M:ään. Timantit syntyvät kovassa paineessa, mutta tällä kertaa hiilenpala taisi murentua linjastolla käsiin, kun piti lihaa latoa sämpylän väliin. Voi voi.

Samaa kultaa eri paketissa

Norjassa on kaikkea. Öljyä niin perkeleesti, että denatkin juo Bacardi Breezeriä, kuten olen nähnyt ja varmaan kertonutkin. Meillä Suomessa ei ollut - syrjäytyneillä tai muilla - vuosiin edes Stratosta.

Nyky-Suomessa monella ihmisellä on ruokamissio. Toiset valittaa, että teollinen prosessi tuhoaa maidon ja tekee sen suorastaan vaaralliseksi (pitäisi juoda suoraan tiloilta tulevaa ehec-maitoa), ja toiset opastavat syömään ainakin 15 kertaa suositellun määrän D-vitamiinia päivässä (et sairastu ikinä ja jaksat nostaa vaikka auton). Stratos oli minun missioni. Niitä tuli kauppoihin ja pääsin käännyttämään ihmisiä niiden faneiksi.

Kehuin tavaraa usein eri aasinsiltojen kautta ja moni päätyi patukkaa kokeilemaan opastukseni avustamana. Oman elämänsä Ouninpohjalla pohja-ajan veti kollegani, joka toi Norjan ihmemaasta vähän erilaista Stratosta. Pettymyksekseni se oli samaa tavaraa vain eri muotoisena, mutta mitäpä pienistä. Parasta tässä oli se, että kollegani oli toisen kolleegioni kanssa Viikinki-kauppaan astellessaan ja kokonaisen Stratos-ständin nähdessään hihkaissut iloisesti: "Täytyy viedä Jussille Stratosta!" Vähemmästäkin on epämääräiset työpaikkaromanssihuhut lähteneet liikkelle, mutta ei valitettavasti tällä kertaa. En ainakaan ole itse kuullut.

Perimmäinen tarkoitus kirjoituksellani on ihmetellä sitä, että mitä järkeä on tehdä tismalleen samanlaista patukkaa vähän eri muotoisena? Toisaalta totean itselleni ja muistutan kaikille, että kyllähän Stratoa kannattaa tehdä ja syödä kaikissa muodoissa. Monta viikkoa mennytkin ilman, pitääkin korjata tilanne.

LUKIJAN KUVA: Vetää kaikista ovista...

Monenlaista tavaraa sitä elämässään joutuu suuhunsa laittamaan. Eräs lukijamme valmistautuu paraikaa kolonoskopiaan ja osa ihanuutta on se, että iltapäivästä lähtien "neljä litraa jotain vitun pahaa litkua pitää vetää litran tuntivauhtia". Tarkoitus on tyhjentää elimistö, ja saamiemme tietojen mukaan tavara toimii...

Voimaa matkalle täältä Palliksen toimituksesta.