First World Problems: Epäkelvot lounaspaikat ja toivorikkaus

Ihmismieli on mielenkiintoinen. Se on hämmentävän kestävä ja venyvä kovimmissakin tilanteissa. Toiveikkuus paremmasta huomisesta lienee viimeisiä tunteita, joka sammuu ennen lopullista katkeamista. Tuttu ilmiö keskitysleireiltä, perhehelveteistä ja muualta. Kai se johtuu siitä, että jos toivo viedään, niin jäljelle ei jää mitään.

Siirtymä Töölööseen. Edelleenkään, muistutan, en yritä omista eloni vastoinkäymisistäni tehdä mitään annefrankmaisuutta, mutta on yksi ongelma, jonka kanssa painiskelen viikoittain. Työpaikkani lähimaaston huono lounastarjonta, nimittäin. Mitä tehdä niinä päivinä, kun Amica tarjoaa kanaviilokkia jollain hämäävällä nimellä?

Aivan lähistöllä on eräs italialaishenkisenä esittäytyvä ravintola, jonka nimi jääköön mainitsematta. Peruskebabbilaksi sitä voisi luonnehtia, mutta saa pastaa kepun sijaan. Olen käynyt siellä kerran reilun vuoden aikana. Söin kuvan annoksen, joka ei ollut häävi. Myöskään kollegani eivät ruoalle lämmenneet ja yhdessä totesimme, että ei tarvitse käydä täällä.

Mutta kuitenkin toinen kollegoistani, mies joka on käynyt pettymässä tuossa ravintolassa useampia kertoja ja joka on sen suurimpia dissaajia, aina toisinaan pohtii, pitäisikö ravintolalle antaa uusi mahdollisuus. Kollega kakkonen tyrmää orastavat tunteet yleensä alkuunsa, mutta ykkösen toiveikkuus herää kerta toisensa jälkeen. Joku päivä hän taas menee sinne, ja saatanpa minä tehdä seuraa. Menemme joskus, kun kakkonen ei ole näkemässä...

Ihmismieli on kyllä hämmentävän kestävä ja venyvä kovimmissakin huonoon lounasruokaan liittyvissä tilanteissa. Kai se johtuu siitä, että jos toivo viedään, niin jäljelle ei jää mitään.