26.4.2022

Myöhässä ehkä, nälkäinen ei koskaan

Tätä kirjoittaessa istun Inter City 104 junan kyydissä, vaunussa numero neljä, paikalla 71. Olen Lapualla pysähdyksissä, kuten oletan koko Lapuan olevan. Laiskuuteni potkaisi minua kylkiluiden väliin, varasin paikkani huolimattomasti lasten leikkivaunusta. Koen että minua ei varausta tehdessä varoitettu riittävän kovasanaisesti.

Lapua, liukumäessä kaatunut taapero, edessäni istuvan jätkän pakottava tarve kallistaa penkkinsä ääriasentoon, kaikki katastrofin aineksia. Koko skenaario voisi alkaa vituttaa, jos olisi nälkä. Ei ole.

Olen aikuinen ihminen, palkansaaja parhaasta päästä. Totta helvetissä huojun ravintolavaunuun nälän tai vitutuksen herätessä sisälläni. Teenkö eväitä? En ole partiolainen tai iljettävä hummusta dyykatulle kauraleivälle levittävä hippi. En missään tapauksessa tee itse eväitä.

Lihapullat ja kalja, toisinsanoen bulgarialaisen kuukauden palkka.


Keskustelin Koiviston kanssa Valtion Rautateiden ruokatarjonnasta. Mulkosilmäinen, mutta lihaksikas ystäväni oli jälleen samaa mieltä kanssani. Kunnon jees-mies. Pöperö on hyvää, etenkin kun muistaa, että olemme junassa. Tällainen mikroaaltouuni täytyy saada kämpillekin, siihen pöhöttimen viereen.

Taannoin matkasin junalla Rovaniemeltä Ylivieskan kautta Tampereelle ja takaisin. Moinen kombo vaatisi reality-ohjelman kertoakseen "miksi?", mutta kuitenkin. Matkan aikana ehdin polttaa rahaa tynnyreittäin, eli syödä lähes koko ravintolavaunun listan läpi. Lihapullat ovat top tier, pestokanapasta urheilullinen ja maukas, Carbonara maistuisi Antti Rinteellekin, lohikeittokin skulaa. Lista on jopa liiankin kunnianhimoinen. Suomalainen tarvitsee korkeintaan lihapullia ja kaljaa, muusi on jo pröystäilyä.

Juna on erinomainen tapa nähdä Suomea ja ravintolavaunu on erinomainen tapa nähdä suomalaisia. Mikään ei peittoa kokemusta, jossa voi larpata päivän junassa tavallista kuolevaista ja pujahtaa illalla kotona kultakoristeltuihin lakanoihin nukkumaan. Sulkea silmänsä ja kiittää Xenua siitä, että en ole nähnyt Rennyn uusimpia elokuvia. Ja olla kiitollinen siitä, ettei ravintolavaunussa näe nälkää, on junailu silti pitemmän päälle paskaa hommaa.

Mitä sinä syöt ravintolavaunussa?

8.4.2022

Rosoista huovutettua kanaa

Kuva: Vuoden 2021 yleisön suosikki
 kuvajournalisti Jussi Leinonen
"Saanko kysyä että mikä vittu on rustiikkikuutio?" Näin kaimani lähestyi minua sosiaalisen median (some) kautta tällä viikolla. Ystäväni oli törmännyt samaan ihmetykseen kuin minäkin. Viime vuosien ehdoton trendi on ollut typerät lisämääreet ruoannimissä. Kai se on sitten 2020-luvun trendi tämä. Enemmän arvostan itse tietysti vuosikymmeniä, jolloin Mäkki tuli Suomeen tai tölkit löivät isosti läpi, mutta olkoon tämä isossa kuvassa todella paskasti alkanut vuosikymmen sitten ruokamielessäkin älytön. 

Ainakin kaksi älyvapaata sanaa ovat ruokafirmojen palkkaamat markkinointikonsultit onnistuneet lisäämään liian moneen ruokaan. Jussin esimerkki rustiikki ja usein nähty artesaani. Näitä näkee vaikka missä tuotteissa. Täytyy sanoa, että jos minulla on valittavana vaikkapa kananlihaa rustiikissa ja ei-rustiikissa muodossa, kyllä ihan periaatteesta otan ei-rustiikin tuotteen. 

Mutta mitä rustiikki tarkoittaa? Pikainen googlaus valaisi minua siitä, että kyseessä on tyylisuunta, joka korostaa rosoisuutta ja luonnnonläheisyyttä ja vastaavaa. Sitä tässä tuskin haetaan, että kana on teurastettu tylsällä veitsellä, vaan mielleyhtymien kuuluu kulkea maaseudulle, luulen. Olen aina leimautunut kaupunkilaisspedeksi, vaikka olen maaseudullakin käynyt. Jussin kanssa tuli aikoinaan tutuksi pellot, olkikatot, kettutarhat ja Kokko Treffen. Oli siellä kanalakin varmasti jossain. Silti jostain syystä maaseudusta tulee vahvasti mieleen myös Syvä joki -elokuva. Burt Reynolds on kyllä aika äijä, kun pelastaa jousella varsin ikäväksi kääntyneen tilanteen. Jää kakkoseksi jousenkäytössä vain Stallonelle.

Kuva: Jussi Koivisto
Toinen ruoassa läpilyönyt sana on artesaani. On jo varmaan vuosi aikaa, kun otin kuvan jostain artesaanituotteesta kaupassa ajatuksena kirjoittaa asiasta Pallikseen, mutta jäi sitten väliin, kun tuo kirjoitusinto on vähän laantunut taannoisista "100 artikkelia kuussa" -ajoista. Artesaani on sanana yksinkertaisempi. Se on käsi- ja taideteollisuusalan perustutkinto. Aivan kuten en tiedä oikein mitään maaseudusta, en varmasti osaa tehdä mitään, mitä kunnon artesaani osaa: oma kuvani artesaanista on henkilö, joka myy itse huovuttamiaan tuotteita Fiskarsissa ja minä olen se henkilö, joka ohikulkumatkalla taivastelee, että onko 119 euroa mitenkään järkevä hinta huopavirsuista. 

En minä toki ihan tyhmä ole. Ja on mulla muistaakseni kahdeksan opintoviikkoa markkinoinnin opintoja takataskussa. Maaseutumaisuuden kuuluu tietysti tuottaa mielleyhtymiä aitoudesta, konstailemattomuudesta ja puhtaudesta. Artesaaniruoka puolestaan ei ole mitään teollista sarjatuotantoa vaan käsintehtyä. On ihan varmasti, siellä Atrian tehtaalla Victorinox heiluu ja paistinpannut kolisee... Myös ylemmän kuvan kana lienee asunut maaseudulla, kaupungeissa kun on niin vähän kanaloita, mutta siitä huolimatta haluan päättää tämän lisämäärepohdiskeluni kysymykseen, johon toivon saavani vastauksen joltakin blogimme viidestä lukijasta: saanko kysyä, että mikä vittu on rustiikkikuutio.