Tervetuloa taloon, sinä hullu kalju julli

Kävin tällä viikolla pariin otteeseen piipahtamassa uudessa työpaikassani. Perinteistä tsekkailua tulevista töistä ja muusta, mihin hyppään parin viikon kuluttua. Sain myös jäätelöä ihan kivoilla lisukkeilla, kun muutamakin tyyppi oli nyt jäämässä eri syistä vähäksi aikaa lomille. Ja mikä tärkeintä, taas jouduin huomaamaan, että ei ole helppoa olla kuuluisa kansainvälinen kansalaisjournalisti.

Meinaan tuntui taas jotenkin hullulta valokuvata syömääni annosta, vaikka teenkin sen niin sulavasti, että moni ei edes huomaa. Ja totta kai olin mainostanut blogiani jo työnhakuvaiheessa ja paikallaolijoista pari tiesi asiasta, mutta siitä huolimatta, kuka helkkari valokuvaa jäätelöä? Hullun maine taas jo startista. Olin nykytyössäni siihen jo tottunut, joskin muistan, miten se herätti kyllä keskustelua ehkä semisti konservatiivisessa työympäristössä.

Ainakin kerran muistan, miten ruokalassa valokuvasin ruokaani. Eräs paikallaolija kommentoi muille: "Niin Jussihan pitää tällaista..." Kai selittääkseen muille, että mitä tää julli duunaa. Hieman myöhemmin samaisessa paikassa valokuvasin sapuskaani ja joku toinen kommentoi: "Joo, mää kuulinkin, että sä pidät..." Sana oli kiirinyt silloin, hauskaa kyllä. Onhan se rankkaa, työyhteisöt ovat muuttumattomia 25 vuotta sitten tulee joku kaljupää kuvaileen ruokaansa ennen syöntiä. Uuden paikan hämmennyksiä odotellessa.

Täytyy muuten todeta, että oli ihan mukavaa syödä jäätelöä noin. Töistä lähtiessä monesti aina järjestetään jotain kivaa kahvihetkeä. Ei niin usein alkajaisiksi kai. Pitäis ehkä alkaa lanseerata läksiäisten rinnalle saapujaisia. Ainahan jotain pientähyvää mieluusti syö. Vatturanskanpastillipätkisvaniljajäätelö ainakin toimi.