Francois Delecour: Lihan kieli

Ranskahan on tunnettu ruuastaan, tai näin ne kylänmiehet puhuvat ja kyllähän noinkin hyvästä kebabista sana kiirii. Reissuni ehtoopuolella päätimme poiketa ruokatorilla ja ostaa eväät illaksi. Meikäläinen sai valita lihan, jonka siis myös yksin söisin (I love my woman). Lihakojulla möllötti erittäin tymäkän näköinen, sidottu, pötkäle filet de boeuffiä. Kilohinnasta ja lihan ulkonäöstä päätellen puhuttiin naudan sisäfileestä. Tai siis joku olisi puhunut, mikäli sanoja olisi tarvittu. Tarkoitus oli ensi hätään ottaa yksi pihvi iltaruoaksi. Ostamiseen käytin niin sanottua osoitus ja sormetustaktiikkaa. Minä ja lihamies saavutimme yhteisymmärryksen nostaessani yhden sormen pystyyn, jonka jälkeen mies sivalsi minulle pötköstään pihvin. Sitten hän katsoi minua epäilevästi, "yksikö vain skandinaavinen viikinkiasiakkaani?", jonka jälkeen nostin toisen sormen pystyyn. Mies teki työtä käskettyä. Kolmas sormi, koska pitäähän huomennakin syödä. Kolmannen sormen jälkeen näytin lihamiehelle peukaloa ja hän paketoi 250 grammaa boeuffiä ja velotti nettoarvostani 8 euroa. Lihan kieli oli puhunut.

Hyvä diili, sillä liha oli todellakin erinomaista. Jopa kierolla pannulla epätasaisesti voissa paistettuna valmistuskin onnistui hienosti ja koostumus oli laakista onnistunutta. Juuri ennen nesteiden täydellistä karkaamista lihasta, keskeytin yhdyntäni paistinpannun kanssa ja sopivan mehuisa medium welldone oli valmis kohtaamaan sisäelimistöni. Nam nam.

Francois Delecour-juttusarjan seuraava ja käsittääkseni viimeinen osa kääntää katseensa kotimatkalle ja sen aiheuttamiin logistisiin ongelmiin. Au revoir!