Tom Hanks, pähkinöitä ja niljakas papparainen

My mooommma always said, elämä on kuin suklaakonvehtilaatikko, tarinoi Hanksin Tomppa eräässäkin elokuvassa. Pointtina höyhenenkerääjällä siis se, että koskaan ei tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Olen hieman eri mieltä, sillä kyllähän esim. Pandan Juhlapöytä -laatikon saaja tietää jo etukäteen, että edessä on vain syrjäytyminen, päihteet ja Itä-Helsinki.

Itse vanhana peitsenkääntäjänä muokkaisin sanontaa, että elämä on vähän kuin risoton tilaaminen - koskaan et tiedä, mitä saat. Risoton olomuotoja on nimittäin monia, ainakin Suomessa. Toisessa ääripäässä on parmesaania tihkuva, jumalainen italialainen mössö - toisessa peruskoulumainen "tässä nyt on ajoaineena riisi, joten sanomme tätä risotoksi" -sekoitus. Kuvan setti on kansallisarkistolta. Valitettavasti lähempänä peruskoulua kuin tahmaa.

En tiedä, mitä mieltä vanha kalakamuni Silvio "Capo di tutti capi" Berlusconi olisi. Tuskin lämpenisi. Ja valitettavasti Berrillä oli vinhaa perää tannoisissa suomiruokadissapuheissaan, vaikka rassukkasuomalaiset ottavat kaverin puheen aivan liian tosissaan. Fakta kuitenkin on, että risottoon kuuluu mielestäni jonkunasteinen tihkuminen. Tuo ruoka ei tihku, se vaan on, eikä oleminen riitä. Pähkinät olivat siinä hyviä, mutta muuten ei.

Itse asiassa tuo mainitsemani peruskoulu on aika kuvaava. Suomalaisen yläkoulurakennuksen kyllä tunnistaa: tietty pökkelömäisyys, suuret ikkunat ja luontaantyöntävät pintamateriaalit. Et halua astua jalallasi ko. paikkaan, sillä tiedät, mitä se pitää sisällään. Sama pätee liian usein suomalaiseen risottoon. Sen tunnistaa jo kaukaa ja haluaa tilata jotain muuta. Kaikille lounasruokalanpitäjille muistutukseksi, että risoton tekeminen on kuin elämä: pelkkä riisin keittäminen ylikypsäksi ei riitä.