Spyttispannerson, pydärshovits, spyderman, rakkaalla murkinalla on monta nimeä. Ja tällä kertaa tämä klassikko löysi tiensä meikämustalaisen iltapalapöytään. Uusavuttomana junttihippinä en tietenkään kyhännyt pyttipannuani jämäsapuskoista, vaan ostin
Euroshopperin pytt i panna säkin. Säkistä tekee 3-4 annosta kevyttä kenttämuonaa. Iltapala kun oli kyseessä, laitoin vielä munankin pannulle. Pyttis ja muna, kaunis yhdistelmä, jonka tekee vielä kauniimmaksi vain pari harkittua nokaretta
Aura-juustoa. Odotukset
ES:n pyttispussia kohtaan eivät olleet huikeita, mutta silti pottu/makkara suhde onnistuu tyydyttämään kriittisen ruokailijan tarpeet.
En muuten ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka
EIVÄT puhkaise tuota keltuaista munistaan. Se keltuaislismahan on ihan kamalaa. Tuo seikka monesti rampauttaa lounaspaikkojen pyttispäivät aika pahasti. Melkein kaikki munat on ryssitty ja nautsikelu jää vajavaiseksi. Jumalauta, kaikki pitäis tehdä itse.
Leinosta ja minua yhdistää moni asia. Esimerkiksi inho ranskalaisia kohtaan. Siis sitä kansakuntaa, ei ranskan perunoita. Itseasiassa minusta onkin iso vääryys, että tuo jalo naposteltava, eli ranskanperuna, liitetään nimellä tuohon kansakuntaan. Mitä pahaa ne pienet perunatikkuset ovat kenellekään tehneet? Ymmärrän hyvin miksi jenkit aikanaan alkoivat kutsua niitä freedom frieseiksi. Minun mielestä asialle pitäisi tehdä jotain myös suomessa.
VastaaPoistaUnohdin jo miksi ylipäänsä aloin tähän pyttäripostaukseen kirjoittamaan. Le pytipanuu. Prkl ranskalaiset.
Täytyy sanoa, että vaikka menisi aiheesta ohi, niin Palliksessa saa aina haukkua ranskalaisia. Niitä sitä "kansakuntaa", siis.
VastaaPoistaOnnekai ranskanleipää ei tuu syötyä, pottujen ahmiminen on jo tarpeeksi paha.