V-Greippi

Ei, otsikko ei viittaa sanaan "verigreippi", vaikka puolikkaan sellaisen juuri söin, vaan V viittaa erääseen osaan ruumista, joka naisilta löytyy, mutta miehiltä ei. Kyseinen sana genetiivissä. Tällaisia tunteita herättää greippi meikäläisessä.

Olen yrittänyt vähän opettella syömään hedelmiä. Olen järkeillyt, että syömällä niitä voisin osaltaan pikkuisen kääntää tätä nousevan painoni viisaria rauhoittumaan ja muutenkin elää ikuisesti. Esim. klementiinejä ei eräs tamperelainen fani ole turhaan kehunut, kyllä niitä syö, mutta greippi on toista maata. Sain tähänkin vinkin kamulta ja urheasti kävin puolikkaan kimppuun. Voishan tää olla hyvä, sillä onhan esim. greippilimu mukavaa vaihtelua kolanjuonnille.

Perse, sanon minä. Sitrushedelmissä on yksi ongelma yli muiden. Mitä tahansa teetkin, jo kuorimisvaiheesta lähtien mehut lentelee ympäriinsä ja haju on vähintään voimakas. Greipin halkaisin ja kävin lusikalla kimppuun. Helvetti joka suuntaan lentää mehua, hedelmä laukeilee naamalle, mitään saa suuhun... Kohta olo on kuin Dwayne Hicksillä nerokkaassa Aliens-elokuvassa: happo polttaa silmissä ja seinät on taistelun jäljiltä ihan oudossa smäidässä.

Pulssikivääriä greipin taltuttamiseen tarvittaisiinkin. Vetää helvetti nöyräksi, kun lusikan väärällä päällä yrittää töpöttää irti jotain syötävää. "Hei mä sain palasen!" Vähän saa ehkä myös mehua puserrettua perään... Todellakin, greippien syöminen pitää painon kurissa, koska eihän näistä mitään suuhunpantavaa saa, mutta se ei auta, jos kuolee vitutukseen alle kolmekymppisenä.

Ensimmäinen ja viimeinen, luulen.