Vehnään liittyy kuitenkin yksi suuri ongelma. Gluteeni nimittäin. Keliaakikon pizzat täytyy vääntää jotenkin muuten ja olen sivusta seuranneena nähnyt niitä erilaisia. Harvoin on hyvää sanottavaa niistä. Ylipäänsä gluteeniton leipominen näyttää olevan pelon ja inhon sekaista touhua kuin amerikkalaisen off-road kestävyysajon raportointi, joten en ole koskaan yrittänyt tehdä pizzaa gluteenittomana. Lähikaupan mainostaessa jotain valikoimassaan uutta jauhosekoitusta päätin kuitenkin kokeilla. Mainonnan uhri jälleen kerran. Oli muuten 9 euroa hintaa kilon pussilla. Ei ole helppoa keliaakikoilla.
Tein taikinan normireseptin mukaan eikä siinä mitään kovin erikoista ollut, mitä nyt jauhot olivat uskomattoman hienoksi jauhettua. Pizzan muotoilu kuitenkin on se vaihe, joka eniten arvelutti. Otinkin tilanteeseen kaiken mahdollisen tuen ja pistin soimaan Bill Contin Going the Distance -biisin. Olo oli kuin Rockyllä ennen ensimmäistä otteluaan Apolloa vastaan: minulta ei periaatteessa odotettu mitään, mutta halusin silti onnistua ja osoittaa maailmalle, että kaikki on mahdollista.
Taikinan muotoilu melkein nauratti, koska taikina muistutti lähinnä hienojakoista muovailuvahaa, mutta onnistui se kuitenkin. Aivan kuten nyrkkeilyssä, pizzaa tehdessä tyylipisteitä ei lasketa, pelkät osumat. Pizza paistui ja lopputuloksesta ei ulkoisesti juuri erottanut normiversiosta. Entä maku? Se on valitettava tosiasia, että vehnä on ykkönen nyt ja aina, mutta yllättävän hyvää muuten oli. Aivan samoin kuin ratkaisematon ottelu Rocky ykköksessä oli periaatteessa voitto Rockylle, niin tässä vain pieni häviö normiversiolle oli mahtisuoritus. Caputon gluteenittomat fioreglut-jauhot. Pizza-niilojen kandee kokeilla.