26.4.2022

Myöhässä ehkä, nälkäinen ei koskaan

Tätä kirjoittaessa istun Inter City 104 junan kyydissä, vaunussa numero neljä, paikalla 71. Olen Lapualla pysähdyksissä, kuten oletan koko Lapuan olevan. Laiskuuteni potkaisi minua kylkiluiden väliin, varasin paikkani huolimattomasti lasten leikkivaunusta. Koen että minua ei varausta tehdessä varoitettu riittävän kovasanaisesti.

Lapua, liukumäessä kaatunut taapero, edessäni istuvan jätkän pakottava tarve kallistaa penkkinsä ääriasentoon, kaikki katastrofin aineksia. Koko skenaario voisi alkaa vituttaa, jos olisi nälkä. Ei ole.

Olen aikuinen ihminen, palkansaaja parhaasta päästä. Totta helvetissä huojun ravintolavaunuun nälän tai vitutuksen herätessä sisälläni. Teenkö eväitä? En ole partiolainen tai iljettävä hummusta dyykatulle kauraleivälle levittävä hippi. En missään tapauksessa tee itse eväitä.

Lihapullat ja kalja, toisinsanoen bulgarialaisen kuukauden palkka.


Keskustelin Koiviston kanssa Valtion Rautateiden ruokatarjonnasta. Mulkosilmäinen, mutta lihaksikas ystäväni oli jälleen samaa mieltä kanssani. Kunnon jees-mies. Pöperö on hyvää, etenkin kun muistaa, että olemme junassa. Tällainen mikroaaltouuni täytyy saada kämpillekin, siihen pöhöttimen viereen.

Taannoin matkasin junalla Rovaniemeltä Ylivieskan kautta Tampereelle ja takaisin. Moinen kombo vaatisi reality-ohjelman kertoakseen "miksi?", mutta kuitenkin. Matkan aikana ehdin polttaa rahaa tynnyreittäin, eli syödä lähes koko ravintolavaunun listan läpi. Lihapullat ovat top tier, pestokanapasta urheilullinen ja maukas, Carbonara maistuisi Antti Rinteellekin, lohikeittokin skulaa. Lista on jopa liiankin kunnianhimoinen. Suomalainen tarvitsee korkeintaan lihapullia ja kaljaa, muusi on jo pröystäilyä.

Juna on erinomainen tapa nähdä Suomea ja ravintolavaunu on erinomainen tapa nähdä suomalaisia. Mikään ei peittoa kokemusta, jossa voi larpata päivän junassa tavallista kuolevaista ja pujahtaa illalla kotona kultakoristeltuihin lakanoihin nukkumaan. Sulkea silmänsä ja kiittää Xenua siitä, että en ole nähnyt Rennyn uusimpia elokuvia. Ja olla kiitollinen siitä, ettei ravintolavaunussa näe nälkää, on junailu silti pitemmän päälle paskaa hommaa.

Mitä sinä syöt ravintolavaunussa?

8.4.2022

Rosoista huovutettua kanaa

Kuva: Vuoden 2021 yleisön suosikki
 kuvajournalisti Jussi Leinonen
"Saanko kysyä että mikä vittu on rustiikkikuutio?" Näin kaimani lähestyi minua sosiaalisen median (some) kautta tällä viikolla. Ystäväni oli törmännyt samaan ihmetykseen kuin minäkin. Viime vuosien ehdoton trendi on ollut typerät lisämääreet ruoannimissä. Kai se on sitten 2020-luvun trendi tämä. Enemmän arvostan itse tietysti vuosikymmeniä, jolloin Mäkki tuli Suomeen tai tölkit löivät isosti läpi, mutta olkoon tämä isossa kuvassa todella paskasti alkanut vuosikymmen sitten ruokamielessäkin älytön. 

Ainakin kaksi älyvapaata sanaa ovat ruokafirmojen palkkaamat markkinointikonsultit onnistuneet lisäämään liian moneen ruokaan. Jussin esimerkki rustiikki ja usein nähty artesaani. Näitä näkee vaikka missä tuotteissa. Täytyy sanoa, että jos minulla on valittavana vaikkapa kananlihaa rustiikissa ja ei-rustiikissa muodossa, kyllä ihan periaatteesta otan ei-rustiikin tuotteen. 

Mutta mitä rustiikki tarkoittaa? Pikainen googlaus valaisi minua siitä, että kyseessä on tyylisuunta, joka korostaa rosoisuutta ja luonnnonläheisyyttä ja vastaavaa. Sitä tässä tuskin haetaan, että kana on teurastettu tylsällä veitsellä, vaan mielleyhtymien kuuluu kulkea maaseudulle, luulen. Olen aina leimautunut kaupunkilaisspedeksi, vaikka olen maaseudullakin käynyt. Jussin kanssa tuli aikoinaan tutuksi pellot, olkikatot, kettutarhat ja Kokko Treffen. Oli siellä kanalakin varmasti jossain. Silti jostain syystä maaseudusta tulee vahvasti mieleen myös Syvä joki -elokuva. Burt Reynolds on kyllä aika äijä, kun pelastaa jousella varsin ikäväksi kääntyneen tilanteen. Jää kakkoseksi jousenkäytössä vain Stallonelle.

Kuva: Jussi Koivisto
Toinen ruoassa läpilyönyt sana on artesaani. On jo varmaan vuosi aikaa, kun otin kuvan jostain artesaanituotteesta kaupassa ajatuksena kirjoittaa asiasta Pallikseen, mutta jäi sitten väliin, kun tuo kirjoitusinto on vähän laantunut taannoisista "100 artikkelia kuussa" -ajoista. Artesaani on sanana yksinkertaisempi. Se on käsi- ja taideteollisuusalan perustutkinto. Aivan kuten en tiedä oikein mitään maaseudusta, en varmasti osaa tehdä mitään, mitä kunnon artesaani osaa: oma kuvani artesaanista on henkilö, joka myy itse huovuttamiaan tuotteita Fiskarsissa ja minä olen se henkilö, joka ohikulkumatkalla taivastelee, että onko 119 euroa mitenkään järkevä hinta huopavirsuista. 

En minä toki ihan tyhmä ole. Ja on mulla muistaakseni kahdeksan opintoviikkoa markkinoinnin opintoja takataskussa. Maaseutumaisuuden kuuluu tietysti tuottaa mielleyhtymiä aitoudesta, konstailemattomuudesta ja puhtaudesta. Artesaaniruoka puolestaan ei ole mitään teollista sarjatuotantoa vaan käsintehtyä. On ihan varmasti, siellä Atrian tehtaalla Victorinox heiluu ja paistinpannut kolisee... Myös ylemmän kuvan kana lienee asunut maaseudulla, kaupungeissa kun on niin vähän kanaloita, mutta siitä huolimatta haluan päättää tämän lisämäärepohdiskeluni kysymykseen, johon toivon saavani vastauksen joltakin blogimme viidestä lukijasta: saanko kysyä, että mikä vittu on rustiikkikuutio.  

2.1.2022

Syökää kanaa, sanovat, mutta ettäkö pelkkää kanaa?

Suomi astelee aiemmin lähinnä vain populäärikulttuurista tuttujen pikaruokaketjujen... öö... ketjua hitaasti eteenpäin. Suomen eka Mäkkäri aloitti 1984, Taco Bell saatiin 2017 ja vuonna 2021 maahamme tuli Kentucky Fried Chicken. Mäkkäri on tietty Mäkkäri, Taco Belliakin odotin innolla, mutta KFC:tä en. Muutamaan otteeseen käynyt vuosia sitten ulkomailla niissä enkä ole ymmärtänyt konseptin päälle. Entä nyt, kun olen kypsynyt ihmisenä monta pykälää? 

Kaivelin arkistoja ja ainakin Espanjassa aikanaan olen käynyt kanalla. Nykissä hieman myöhemmin olin ilmeisesti jo niin pettynyt, että en ilmeisesti kokeillut. Nyt oli siis korkea aika kokeilla uudelleen. Monta uudistusta oli maailma kokenut - se pieni sikiö, joka vaikutti Nykin reissulla vain äitinsä mielialaan, vaikuttaa parhaansa mukaan nykyään isänsäkin mielialaan silmienpyörittelyllä ja otin hänet mukaan arvioreissulle. Ehkä Eversti Sandersissakin oli tapahtunut kehitystä? 

Paskat. Otettiin paria eri kanaa, itse otin tietysti juustohampparin (toki myös kanalla) kylkeen, mutta ennen kuin lytätään ruoka, käydään läpi taustoja. Ensimmäinen huti tuli siinä, että paikassa ei ollut saatavilla sokerikolaa. Pelkkää Pepsi Maxia. Koska en ole nimimerkki Jouska, niin otin Spriteä. Aika Neuvostoliiton meininki jos ei saa sokeri-Pepsiä sillä erotuksella, että jopa Neukkulassa sai sitä. Ei sillä, oli reissulla muistumia markkinataloudestakin. Tilausaparaatti keräsi pisteet siinä vaiheessa, kun tilausta finalisoidessa se tarjosi vaihtoehdot, jotka olivat kutakuinkin "muuta järjestystä / hyväksy järjestys"... Niin, sanan order voi halutessaan kääntää järjestykseksi. Kallispalkkaiset ihmisammattilaiset asialla. 

Ruoan odottaminen oli myös aika raskasta, toinen huti siitä. Normaalistihan sitä on tottunut siihen, että pikaruokapaikoissa menee hermo ihmisiin, kun ne tilaavat hitaasti ja ovat muutenkin enimmäkseen pihalla. Jussi voi avautua tästä lisää, aika herkässä sillä tämä aihe. Tässä paikassa näytti pikaruokakonossöörin silmissä siltä, että myös henkilökunta oli pihalla. Laskeva verensokeri ei siis auttanut, mutta viimein päästiin syömään. 

Ja pettymään. Helkkaristi kanaa, muodossa joka jotenkin muistuttaa sitä, että paneroidaan kana Kellogg's Corn Flakeseilla ja pistetään paistumaan. En vain tajua lopputulosta, se on tylsä. Enkä ole tässä asiassa edes vaikea, pidän kanasta eri muodoissaan: kanana, nugetteina, siipinä, you name it. Mutta eteni lyötiin haaleaa kanaa ämpärillinen. Olen koronastanikin jo parantunut, että makuaistin pitäisi olla suhteellisen tikissä, mutta mautonta tylsää jöötiä. Nuorempi Koivisto oli samaa mieltä. 

Turha reissu siis, olisi pitänyt uskoa kakskytjotainvuotiasta Jussia. Tän reissun jälkeen en ihmettele sitä, että useamman päivän ravintolan edessä yöpynyt ja jonottanut mies paljastui lihansyöntiä vastustavaksi hipiksi. 

30.9.2021

Parasta mitä saa neljällä eurolla?

 

Mitä saa nykyään neljällä eurolla? Ja mikä on parasta mitä neljällä eurolla saa?

Kuvassa on VMK eli Value Meal Koivisto, jonka edullisuus on kokenut vuosien mittaan kolauksia. Hintojen kohotessa on otettava huomioon myös Koiviston ruthless pyrkyröinti ylöspäin on the ladder of motherfuckin' success. Ei se euron juusto jää 20 sentistä kiinni! 1,20 euroa on silti euro. 

Keep the change, you filthy animals!

VMK on nopea ja erinomainen. Kenties VMK 2.0, jossa kaksi juustopullaa korvataan tuplajuustolla olisi oma valintani, mutta this is the original.

Kaksi juustohampurilaista, kylmä post mix Coca-Cola. Se on kiireiselle miehelle/naiselle aika hyvä sijoitus. En lähtisi kryptoihin, niin kauan kuin näitä saa mäkkäristä.

Mutta onko se parasta mitä neljällä eurolla voi itselleen hankkia? Toki voisit tehdä pari riviä lottoa tai eurojaskaa, mutta sijoituksesi kotiutuminen on epätodennäköistä. Jännityksellä on silti arvonsa ja tilipäivä voi koittaa, jos siihen kovasti uskoo.

Anttilan (wait a minute!) alelaarista voisit löytää vaikka Arskan Predator tai Terminator 2 DVD:n 3,99 eurolla, mutta jopa Palliksen pojat ovat jo siirtyneet Bluray-aikaan ja sellaisesta pyydetään vähintään 5,99 euroa. Neljällä eurolla saa varmasti neljä 3D bluraytä Rennyn uusimpia kiinalaisten röyhtäilijöiden rahoittamia leffoja, joissa näyttelee joku entinen vapaapainija. Not worth it bro! Striimauspalvelut maksavat yleensä noin kympin kuussa ja helvetin hyviä leffoja Schwarzeneggerin katalogista ei meinaa löytyä palveluiden valikoimista.

Neljällä eurolla ei saa nykyään mitään, paitsi kaiken oleellisen. 


20.9.2021

Uusia kolia 6: Mitä tässä sitten oikein ON?

Pakko sitä oli ostaa, kun sen näki, mutta tiesihän sen etukäteen: ei näistä koskaan ole mihinkään. 

Periaatteessa kofeiiniton kola kiinnostaisi, kovasti. Olen keski-ikäinen, keskimittainen, keskiluokkainen, keskimäärin kofeiiniaddiktoitunut ihminen. Aamuysiin mennessä juon mieluusti pari kuppilista kahvia ja sitä rataa. Iltakofeiini kuitenkin arveluttaa, sillä olen muutenkin surkea nukahtamaan.

Tässä törmätään kuitenkin siihen mieleni yli menevään ongelmaan, että tiettyjä erikoisempia kolia, kuten Lidlin kirsikkakolaa, tehdään vain eksklusiivisesti sokerittomana. Niin myös tätä. Huumeton kola on saatavilla vain zero sugar -moodissa, eikä niistä koskaan ole mihinkään. Mistä päästäänkin kysymykseen, jonka makunystyräni kysyvät minulta aina ja myös tällä kertaa: "Kuka jumalauta juo vapaaehtoisesti sokeritonta kolaa?"

Kuinka iso olisi tehdä kaksi satsia, toinen sokerilla ja toinen ilman? Ihanko oikeasti te panimot ette pärjää ilman mun ja Jussin konsultointiapua? Rahalla sitä saisi. Googlen mukaan puolestaan Amerikan-maalla saa kofeiinitonta kolaa kera sokerin. Mistä tuli joku muistijälki, että taisin villissä nuoruudessa jotain sellaista juodakin. Ja sure enough, olihan aiheesta jo artikkeli. Toistan itseäni näköjään kymmenen vuoden välein, mikä on yllättävän harvoin jopa. Mutta tuokin sokerittomana, tosin eri brändillä. 

Vielä sokeroitu kofeiiniton löytämättä. Aukeaako siitä taivaan portit? 

10.7.2021

10 vuotta Pirkka kaliaa director's extended cut artikkeli

Kyllä kyllä, tiedän tiedän. Onhan siitä ollut puhetta. Kirjoitin jo virallisen Palliksen onnittelun 10-vuotis peijaisiaaan juhlivan Pirkka-oluen kunniaksi. Itkettää vieläkin. Mutta silti kello on jo sen verran, että on aika kirjoittaa aiheesta lisää.

Helle hikoiluttaa. On niin kuuma, että sääsket ja paarmatkin ovat terassin alla juomassa omaa kustaan. Olen tällaista pyhää iltaa varten säilyttänyt kesähuvilani lämpimässä jääkaapissa ystävän tuliaispullona tuomaa aarretta. Aarre siinäkin mielessä, että kuten paleontologi Arizonan hietikolla, en minäkään tiennyt tämän jättimäisen löydön olevan olemassa. En edes osannut kaivata 0,75 litraista pulloa kuninkaallisen sinistä Pirkkaa.

Tämä lienee yksi niistä asioista, joiden tarpeellisuutta ei hahmota ennen kuin laskuhumalassa tilaa sellaisen aliexpressistä tai Saksan ebaystä. Muistutan kuitenkin, ettei Pirkkaa kannata tilata netistä.

Pyyhkäisen helmeilevää otsaani ja neppaan läpeensä ekologisella aurinkosähköllä hyrisevän jääkaappini päälle. Aurinko kylmentäköön kaljani, niin iso herra minä olen.

Hikoiluttaa, pohdin onko hiki merkki delta-variantista, vai vain piinaavan ilmeinen kissankokoisilla hieroglyfeillä kirjoitettu viesti heikosta fyysisestä kunnostani. Tätä kirjoittaessa en ole tehnyt mitään kuukauteen. Olen viettänyt lomaa fyysisestä toiminnasta. Pari kertaa pyöräilin töihin, mutta pidin huolen että pyöräilin akkamaisen hitaasti ja rullasin alamäet kuin mummo matkalla kirjastoon ikilainaamaan käsityö-lehtiä.

Muuten olen autoillut, maannut ja syönyt. Hiilijalanjälkeni on valtava, mutta aurinko kylmentää kaljani, joten älkää vittuilko, kilpeni on kirkas.

Ulkona on maalaistermein heinätyökeli. Niin kuuma, että vain maatilan härkäsonnit pärjäävät ulkotöissä. Siksi minäkin, löysävartaloinen keski-iän kynnyksellä nuljuava ihmismuovailuvaha, kävin äsken viikate kädessä niittämässä. Saatanan lupiini yrittää vallata lisää alaa itselleen. Tiluksieni entinen omistaja oli asenteeltaan refugees welcome, joten rajavalvonta minun toimestani on turhaa. Vieraslaji vastaan minä, ja minä olen tappiolla. Pahasti.

Heinätyökelissä maistuu kalja. Mieluusti kylmä ja mieluusti 0,75 litraa lasipullossa. Mieluusti lasipullossa, jossa on teennäinen korkista tehty korkki. Tulee vähän enemmänkin herramainen olo. Teen näennäisesti vähän pihahommia, vain siksi, että kalja maistuisi paremmalta. Strategiani on toimiva. En viitsi edes saunoa, käyn vain tallustelemassa hilseilevällä terassillani ja vittuilen lupiineille tovin. Hiki tulee samaan tyyliin.

Koen, että 0,75 litraa on näihin täysin sattumanvaraisiin, eikä millään mittapuulla ilmastonmuutoksesta viestiviin keleihin, optimaalinen alkoholiannos. Janoni on tavallista isompi. 0,33 ei mitenkään riittäisi, itseasiassa ottaisin sen vittuiluna. Ja itselleni en ala vittuilemaan, en tänään. 0,5 ei olisi riittävän suuri hyppäys oikeaan suuntaan, mutta 0,75 on täydellinen. Isoon janoon sen ehtii juoda ennen väljähtymistä tai lämpenemistä. Litra kerralla olisi liikaa, jopa heinätyökeliin.

Vaikka kuvittelen olevani härkäsonni, juon silti juhlaolueni lasista. En sentään pillillä, sen verran kunnioitan itseäni. Lupiineja en kunnioita vähääkään.

Kotakorven Kerttu kertoi näköradion välityksellä, että niittokelit jatkuvat, joten suosittelen kaikkia lukijoita lähtemään aarteiden etsintään. Pirkka kalian juhlapulloa voi vielä löytää sattumanvaraisista Keskon hallinnoimista liikekiinteistöistä. Kannattaa soittaa etukäteen ja kysyä etteihän siellä vain ole lupiineita pihalla. Etenkään violetteja. Ne ovat pahimpia. Ylimielisiä ulkomaalaisia kusipäitä.

23.5.2021

UUSIA KOLIA 5: Suomikirsikkakola

Jo aikaisemmin kirjoittelin siitä, että Saimaa panimo on lähtenyt tekemään makukolia ja heidän vaniljakolansa ei ollut pöllömpää. Nyt kun horjahtelin Kampin K-Supermarketin kuusisataa metriä pitkän limuhyllyn varrella miettimässä, mitä juotavaa ostaisin ohikulkumatkalla, niin silmiini osui arvokkaista arvokkain: kirsikkakolaa. 

Olin hyvin hankalassa tilanteessa, sillä totta kai minua kiinnosti kokeilla uutta juomaa, mutta karu totuus on, että juomat kauppojen avohyllyissä eivät ole järisyttävän kylmiä. Jos pitää juoda haaleaa juomaa, kannattaa ottaa vissyä, mutta eihän uutta kirsikkakolaa voi toisaalta ohittaakaan. Ratkaisin tilanteen ostamalla kaksi tölkkiä. Joisin ekan - ja todennäköisesti pettyisin karvaasti haaleaan tölkkiin juomaan - mutta en kuolisi janoon, ja selviäisin kotiin, jotta voisin aikanaan nauttia toisen tölkin jääkaappikylmänä ja arvioida tuotteen laadun siinä tilassa, missä Jumala on tarkoittanut juomat nautittavaksi. 

Tein juuri niin. Ensimmäisen juomisesta ei kannata sanoa mitään. Puolilämpimän kolan arviointi on sama kuin menisi katsomaan uutta Mad Maxia ja yrittäisi arvioida elokuvaa, kun sen aikana joku olisi puolet ajasta puhunut puhelimeen. Ei siinä pysty itse elämykseen enää keskittymään, kummassakaan tilanteessa. Toinen, pari päivää myöhemmin juomani yksilö, oli sen sijaan oikeassa tarjoilulämpötilassa. Miten se sitten meni? 

Vastaus: periaatteessa ihan ok, mutta ei kuitenkaan silti. Miten tämä sitten on mahdollista, kysyy lukijamme Toholammilta. Yksinkertaista ystäväni, sillä kirsikkakolia on arvosteltava kahden arvoasteikon ristikkäismatriisissa. Peruslimsana juoma oli ihan hyvä, sanoisin, että keskiarvon paremmalla puolella hyvinkin. Kirsikkakola kuitenkin pitää arvostella myös kirsikkakola-asteikolla, joka on julmetun kova. Sokerillisia kirsikkakolia ja juomia on hyvin vähän, mutta ne on monet sitäkin parempia. Ja karu totuus on, että niille tämä ei oikein pärjännyt. Ongelma oli joku epämääräinen esanssisuus, joka saattaa kyllä hyvinkin johtua myös siitä, että tässä ei olekaan käytetty esanssia vaan kirsikkuus on aitoa, toisin kuin jenkkitehtailla. Niin tai näin, tuote häviää rapakon takaiselle. Siitä huolimatta arvostan yritystä, että tehdään jotain muutakin kuin sitruskolaa. Jatkakaa työtä Saimaalla: seuraava versionne voi olla täysosuma. 



7.3.2021

Mission Impossible 7: Pizzaa ilman gluteenia

Kuten tiedetään, sekä minä että kaimani teemme helevetin hyvää pizzaa. Koska kyse on uskonnostamme, niin suhtaudumme siihen siksi vakavuudella. Itselläni on tässäkin mukana ripaus välineurheilua ja käytän jauhoina vahvan manitoban lisäksi puhtaan valkoista vehnän ytimestä valmistettua pulveria, jota tekee mieli melkein snortata  200 euron setelillä. Jussi luultavasti käyttää tarvittaessa hiivaleipäjauhoja pizzaan, mutta se on silti ihan mukava ihminen.

Vehnään liittyy kuitenkin yksi suuri ongelma. Gluteeni nimittäin. Keliaakikon pizzat täytyy vääntää jotenkin muuten ja olen sivusta seuranneena nähnyt niitä erilaisia. Harvoin on hyvää sanottavaa niistä. Ylipäänsä gluteeniton leipominen näyttää olevan pelon ja inhon sekaista touhua kuin amerikkalaisen off-road kestävyysajon raportointi, joten en ole koskaan yrittänyt tehdä pizzaa gluteenittomana. Lähikaupan mainostaessa jotain valikoimassaan uutta jauhosekoitusta päätin kuitenkin kokeilla. Mainonnan uhri jälleen kerran. Oli muuten 9 euroa hintaa kilon pussilla. Ei ole helppoa keliaakikoilla.

Tein taikinan normireseptin mukaan eikä siinä mitään kovin erikoista ollut, mitä nyt jauhot olivat uskomattoman hienoksi jauhettua. Pizzan muotoilu kuitenkin on se vaihe, joka eniten arvelutti. Otinkin tilanteeseen kaiken mahdollisen tuen ja pistin soimaan Bill Contin Going the Distance -biisin. Olo oli kuin Rockyllä ennen ensimmäistä otteluaan Apolloa vastaan: minulta ei periaatteessa odotettu mitään, mutta halusin silti onnistua ja osoittaa maailmalle, että kaikki on mahdollista.

Taikinan muotoilu melkein nauratti, koska taikina muistutti lähinnä hienojakoista muovailuvahaa, mutta onnistui se kuitenkin. Aivan kuten nyrkkeilyssä, pizzaa tehdessä tyylipisteitä ei lasketa, pelkät osumat. Pizza paistui ja lopputuloksesta ei ulkoisesti juuri erottanut normiversiosta. Entä maku? Se on valitettava tosiasia, että vehnä on ykkönen nyt ja aina, mutta yllättävän hyvää muuten oli. Aivan samoin kuin ratkaisematon ottelu Rocky ykköksessä oli periaatteessa voitto Rockylle, niin tässä vain pieni häviö normiversiolle oli mahtisuoritus. Caputon gluteenittomat fioreglut-jauhot. Pizza-niilojen kandee kokeilla.