28.9.2020

UUSIA KOLIA 4: Sitruskola, miksi?

Ihminen käy kehittyessään eri vaiheita läpi. Psykoanalyytikkojen vähemmän käsittelemä vaihe on limusekoitukset. Mitä luultavimmin olen jaaritellut samaa vuonna 2011, mutta kai useimmat lukijat muistavat sen, miten limsoja piti sekoittaa, jos kaapissa oli useammanlaista tarjolla. Lapsuuteni räjäyttävämpiä kokemuksia oli varmasti sekoittaa jaffaa ja kolaa. "Täähän maistuu ihan MACilta!" Toki kaikki varmasti koimme myös sen hetken, jossa limsa muuttuu lopulta ruskeaksi eikä maistu oikein miltään. Nykylapsia kadehdin siitä, että limsahanoja on vähän joka paikassa. Voit itse tehdä koneella sekoitusta, aah taivas.  

Limusekoitukset ovat tärkeä vaihe, joka lopulta on suuri antikliimaksi. Perimmäinen negatiivinen puoli sekoituksissahan on se, että ne maistuvat alkuperäisiä makuja huonommalta. Tämä tietysti tekee järkeä: jos sekoitus olisi parempi, se olisi hyllyssä sellaisenaan. Ne on tehtaalla varmasti kokeilleet kolaa ja palmaa samassa lasissa. Siitä päästään, edes huteralla aasinsillalla, tämänkertaiseen kolavalitukseen: en tajua sitrushedelmäinnostusta kolien suhteen. Tätä hullutusta on Suomessakin jatkunut kai jo yli 20 vuotta. Miksi joka tehdas tuntuu tuuttaavan näitä? Mä lasken sitruunakolat epäonnistuneeksi limsasekoitukseksi. Sen olisi pitänyt jäädä kolapalman kanssa sinne laboratorioon. Menin tässä yksi päivä jossain sopivassa herkkupuutoksessa kauppaan ja sorruin taas sitruskolaan. Kai ihan vaan siksi, kun sitä myydään. Täytyyhän sen olla ok, jos sitä kerran myydään.

Pitäisi tehdä periaatepäätös elämässä: ei koskaan enää sitruunakolaa. Mistä tulikin mieleen, että Jussi, lähdetkö tukemaan mua? 24/7-päivystys, jos mulle joskus tulee sellainen olo, että tekee mieli ostaa sitrussukuisella hedelmällä maustettua kolaa, soitan sulle ja sä sanot, että nyt mies kokoot ittes ja jätät sen tölkin kauppaan ja otat kolasi pleininä. Ok?

EDIT LEINONEN: Kuten aina, minulle saa soittaa ja ääritilanteissa (kuten tämä), meille mahtuu myös asumaan että pääset takaisin jaloillesi. 


 

23.9.2020

Kymmenen vuotta Pirkka kaliaa!

Lyömättömänä saunaoluena tunnettu Pirkka toimii myös suihkukaljana.

Ruokablogi Pallolaajennus haluaa onnitella Pirkka-olutta saavutetusta kymmenen vuoden merkkipaalusta! Kymmenen vuotta plussapallojen tahdittamaa edukasta päihtymisen edesauttamista suomalaisessa olut-sfäärissä on kunnioitettava saavutus.

Kollega Koivisto bongasi kultareunuksen juhlatölkeissä, mutta blogin armoitettu suurpanimo-oluiden connoisseur Leinonen sai luvan kirjoittaa juhlavan retrospektiivin arjesta juhlaa tekevän sinisen tölkin kunniaksi.

Kymmenen vuoden aikana Pirkka on kulkenut mukanani saunoissa, pukukopeissa, kameralaukuissa, melkein missä vaan missä minä olen ollut myös sininen ystäväni on vieraillut. Jotta en vaikuttaisi rapaiselta rappioreppanalta, mainitsen että keppanaa kuluu istunnolla yhdestä kahteen. Siksi panostan laatuun. Ja minulle riittä matalamman kriteerin kurat. En osaa arvostaa monimutkaisia humala-vivahteita tai hiivoja. Kitkerät erikoisoluet puustattavat minua ytimeeni saakka.

Siinä missä lajitoverini hifistelevät köyhyysrajapinnalla useamman euron IPA tai muita liemiä, minä tiedän roolini ja elän sen mukaan. Oluen nauttiminen elämässäni tapahtuu joko saunassa tai treenin päätteeksi. Siihen nippanappa euron tölkki Pirkkaa sopii kuin cheddar-siivu burgeriin. Ilman sitä on turha edes yrittää.

Olen tarkan markan mies. Enkä etsi makunautintoa ja aistimuksia. Tilanne, jossa olueni juon, on jo nautinnollinen. Hyvä seura, kostea löyly, kaverillinen höpöttely joukkuetoverien kesken. Kaikki nämä ovat asioita joita arvostan. Pirkka vain vahvistaa jo olemassa olevaa nautintoa. Sen ei ole tarkoituskaan ottaa lavalta isompaa tilaa, sillä myös Pirkka tietöä roolinsa. Pirkka on basisti, ei sitä aina edes huomaa, mutta ilman sitä elo on valjua. Basistinakaan Pirkka ei olisi Chili Peppersin Flea. Se ei ole syntynyt päätähdeksi, eikä ei ole franchise-tason keskushyökkääjä. Enkä ole minäkään, ainakaan enää.

Kymmenen vuoden aikana olen kasvanut paljon. Olen epäonnistunut, onnistunut ja paljon jotain siltä väliltä. Elämän heitellessä yksi asia on pysynyt samana. Pirkka, tukipilarini. Se on kotisatama, johon voin seilata myrskyn jölkeen tai aurinkoisella kelillä.

Pirkka sopii kaikkiin tilanteisiin, syvään kuoppaan ja korkeimmalle huipulle. Vitutukseen, juhlaan, ruokajuomaksi, janoon tai nälkään. Eron hetkellä olen juonut Pirkan, häissäni tarjottiin Pirkkaa, tultuani isäksi kumosin Pirkan tultuani yksin kotiin synnytyksestä.

Olen tehnyt kattavaa suurpanimo-oluiden vertailua kymmenen vuoden aikana. Kaikki ovat käytännössä samaa rapaa, silloin on sama valita Pirkka, joka sisimmiltään taitaa olla Olvia. Olvi on silti huonompaa kuin Pirkka. En osaa selittää miksi.

Pirkan kalia malliston muitakin tarjoiluja olen maistellut, enkä koe niiden olevan ollenkaan tarpeellisia. Tyhjänpäiväistä pyrkyröintiä. Miksi yrittää enempää, jos olet jo paras?

Ja ainakin minulle, se ainoa.

21.9.2020

Itsereflektiivinen sushiartikkeli

Seuraavaksi aihe, josta Jussi on käskenyt kirjoittamaan. Aihe, josta hän on arvostellut minua, kohta alkaa varmaan maalittamaan somessa ja ehkä ihan syystä. Se on viehtymykseni sushibuffiin. Tämä on itsellenikin outo asia, koska myönnän disautelleeni sushia elämäni aikana monet kerrat. 

En muista vuotta, kun söin ensimmäisen kerran sushia, mutta se oli musiikkityylistään tunnetussa, muuten vähän tuntemattomassa, Göteborgissa. Seuranani oli ihmisiä, joita en juuri tuntenut. Nämä hipsterit halusivat sushille, jota ei ihan hulluna varmaan Suomesta niinä aikoina saanut. Menin joukon jatkona, vaikka en ollut koskaan syönyt ja en tajunnut mistään mitään. Syönhän kuitenkin kaikkea.

Kelataan eteenpäin 15ish vuotta. Koronakaranteeni sai minut tajuamaan jotain. Maaliskuussa viimeinen ravintola, jossa kävin ennen mannermaasulkua oli sushibuffa. Samoin oli ensimmäinen, jonne uskaltauduin ravintoloiden avauduttua. Väliajankin himosin sushia. Jussi pilkkasi minua ja tämä oli itsellenikin pysäyttävää, sillä sushisuhteeni oli muuttunut nopeasti ja salaa. Kiitos tästä taitaa kuulua nimimerkki Karrikastikkeen kanssa vietettyihin lounaisiin. Ennen hän saattoi ehdottaa sushia ja minä pitkin hampain suostua, nykyään päinvastoin. Meidän olisi tarkoitus huomenna käydä lounaalla - ja mulla pyörii mielessä vain sushi...

Onhan sushibuffa kyllä hyvä. Kymmenen euroa, jolla saa kasan kalaa ja kilon riisiä, ja ei muuta ku on the road... Sitä mitä en sushiskenessä tajua, ovat ei-buffaravintolat. 8 palaa, 18 euroa ja nälkäisenä pois. Onko se laatu oikeasti niin paljon parempi vai onko se vain niin kuin vertaisi kolmea Mies ja alaston ase -elokuvaa ja Kieslowskin väritrilogiaa: jotkut  väittävät, ehkä itsekin luulevat, että jälkimmäinen on viihdyttävämpää ja kokin lautaselle asettelemat sushit parempia.

Joku voisi kertoa. Jään odottamaan - ja ajattelemaan sushia.

14.9.2020

UUSIA KOLIA 3: Makukokis

Eräs uusimpia fanejamme, nimimerkki Karrikastike kävi kesälomalla Vesa Keskisen ostoshelvetissä. Rakkaat lukijathan muistavat, että kyseinen kauppaliike on ainoa paikka, josta pyysin jotain niin sanottuina Pallolaajennuksen hulluina vuosina. Koska varsinaisesti ei ollut käyntiä Pohjanmaalle, mutta Vesalla oli myynnissä Sihi-kolaa, niin piti pistää pyyntiä. Vesahan pisti tuleen

Mutta takaisin vuoteen 2020. Karrikastike lähetti kultapylväiden keskeltä minulle kuvan Coca-Colan miksereistä, jotka minulle ainakin olivat täysin tuntemattomia. Kiinnostuin heti, vaikka aavistin pettyväni. Esitin pyynnön saada haltuuni kyseistä juomaa ja sainkin tuliaisina kaksi pikkupulloa. Makuina smoky ja spicy. Hykertelin, sillä omistinhan nyt kolaa, mistä Jussi ei ollut kuullutkaan. Mitä sitten, vaikka tämä olisi pettymys, petyn ainakin ensimmäisenä.

Kyseessä on "mikseri", eli nähdäkseni alkoholin kanssa miksattavaksi tarkoitettu juoma. Rommikolat on meistä kahdesta enemmän kaiman juttu, mieshän tunnetusti viettää kesä-heinäkuun laatuaikaa mökkiterassillaan kolacoolerin, ystävänsä Kapteeni Morganin ja pienoiskiväärin kanssa. Itse vedin siis nämä niin sanotusti koivistolaisittain eli paljaana. Ja totta kai petyin makuun, olisihan se liikaa pyydetty, että näillä aamuilla jotain hyvää jostain joskus löytyisi. 

Smokyssä oli ehkä hajussa savun häive, maussa vieno yskänlääkkisyys. Spicy muistutti makukokemuksena sitä, että juot kolaa, kun samalla joku viereisessä huoneessa syö inkivääriä. Tiedä sitten, paranisiko maku nelkytvolttisesta, mutta vaikea uskoa - luulisi viinan vain peittävän näitä arominhäiveitä. En ymmärrä näiden tuotteiden järkeä, mutta toisaalta juon viskini kuivana, joten ei minulta myöskään kysytä.

12.9.2020

Vihreät kuolivat, eläköön siniset!

Vihreät lakkasivat todella olemasta jo vuosia sitten, nyt kenttää hallitsee siniset. Ja ei, en puhu jälkijättöisistä Persujen saunaillan jatkoista, jonne oikein kukaan ei koskaan mennyt. Vaan sipseistä, kuten aina.



Ajatuksissani ostin Prismasta naksuja mökkireissulle, halusin sipsejä ja bonusta. Sain molempia, kuten kunnon suomalaisen kuuluukin. En ajatellut isompia napatessani Rainbown sinisiä maalaisperunalastuja. Maalaisuus on lähellä sydäntäni, vaikka en kepulainen olekaan. Etenkään nyt kun Katri syöstiin vallasta! En arvannut pussia valitessa kohtalon puuttuvan peliin ja vievän minut menneisyyden kryptan oville.

Palliksessa on jo vuosia haikailtu Rainbown vihreiden sipsien perään. Voisi sanoa, että niiden sipsien muisto on blogin kantava voima. Niiden sipsien manttelinperijän löytäminen on pitänyt meidät virkeinä.

Rainbown siniset, vaikka tärvääntyvät nimeltään jopa vihreitäkin ankeampaan puolueeseen, ottivat omassa rankingissani paikan jolle myyttiset Vihreät aikoinaan kuuluivat. Siniset maistuvat muistijälkeni mukaan aika samalle kuin vihreät (kyllä minä muistan ja maistan!), mutta ovat vähän rapsakampia ja hintsusti paksumpia. Toisaalta kuinka laaja makuskaala on potulla, öljyllä ja suolalla? Todella laaja, sanoisin.

Voin suositella. Tuhosin pussin kolahörppyjen tahdittamana. Olo on kuin olisin nähnyt Notorious Biggien Prisman tuulikaapissa. Legenda on noussut kuolleista? Mitä sanoo Koivisto, entä lukijat?

9.9.2020

Yksi pettymyksen naula henkiseen arkkuuni

Joskus asiat nousevat ajan myötä suurempaan maineeseen kuin oikeasti olivatkaan. Makrotasolla tällaisia asioita on paljon, isoista pieniin. Esimerkiksi talvisota ei yhdistänyt Suomea siten, kuten joskus on sanottu, vaan pikemminkin osoitti sen, miten vuoden 1918 tapahtumista oli toivuttu ja kansa yhtenäisempi. Nokialaisten vanhojen puhelimien mainetta varmasti osaltaan nostaa se, miten huonoja luureja firma teki N97:stä alkaen. Rennyn Kurkunleikkaajien saarikaan ei ole niin huon... No okei, se on oikeasti just niin huono kuin muistamme, mutta nuo muut on totta. 

Mutta muisti on hauska, vastaavaa tapahtuu mikrotasollakin, omassa elämässä. Sain tänään siitä muistutuksen. Mehän todistettavasti Jussin kanssa käydään aika kuumana perunalastuihin. Eikä suotta, onhan ne hienoutta. Tänään törmäsin sipuihin, jotka elämässäni vetä legendatasolla vertoja jopa Rainbow'n vihreille. Nimittäin italilaisiin San Carlo Classicoihin. 

Olin vuonna 2004 opiskelijaporukalla Italiassa. Hyvä reissu oli. Tuolla reissulla törmäsin San Carlo -sipseihin, joita ystäväni, nimimerkki Pilvipäällikön kanssa olemme siitä lähtien erheellisesti kutsuneet San Remoiksi, en tiedä miksi. Jyräsimme niitä muutaman pussin reissun aikana ja kaipasimme ikuisesti. Sen jälkeen Italian-reissulla olen niitä saattanut syödä, mutta en vuosiin. Tänään törmäsin kaupassa koto-Suomessa ja toki kotiutin pussin. 

Avasin ja söin pussillisen. Tuomio? Kuivakoita lastuja, ei erityisempää makua, suutuntuma pahvinen. Jumaleisson, ei mitään samaa kuin muistoissani Piazza Navonalta. Onkohan näitä muutettu? Vai pettääkö muistini? Mitä muuta muistan reissusta väärin? Oliko margharita Trasteveressa mauton? Onko Tavernello-viini kuraa? Oliko nimimerkki Lissu sittenkin vähän elähtäneen näköinen? Hiljaiseksi vetää, tässä joutuu kyseenalaistamaan nyt kaiken.