En muista vuotta, kun söin ensimmäisen kerran sushia, mutta se oli musiikkityylistään tunnetussa, muuten vähän tuntemattomassa, Göteborgissa. Seuranani oli ihmisiä, joita en juuri tuntenut. Nämä hipsterit halusivat sushille, jota ei ihan hulluna varmaan Suomesta niinä aikoina saanut. Menin joukon jatkona, vaikka en ollut koskaan syönyt ja en tajunnut mistään mitään. Syönhän kuitenkin kaikkea.
Kelataan eteenpäin 15ish vuotta. Koronakaranteeni sai minut tajuamaan jotain. Maaliskuussa viimeinen ravintola, jossa kävin ennen mannermaasulkua oli sushibuffa. Samoin oli ensimmäinen, jonne uskaltauduin ravintoloiden avauduttua. Väliajankin himosin sushia. Jussi pilkkasi minua ja tämä oli itsellenikin pysäyttävää, sillä sushisuhteeni oli muuttunut nopeasti ja salaa. Kiitos tästä taitaa kuulua nimimerkki Karrikastikkeen kanssa vietettyihin lounaisiin. Ennen hän saattoi ehdottaa sushia ja minä pitkin hampain suostua, nykyään päinvastoin. Meidän olisi tarkoitus huomenna käydä lounaalla - ja mulla pyörii mielessä vain sushi...
Onhan sushibuffa kyllä hyvä. Kymmenen euroa, jolla saa kasan kalaa ja kilon riisiä, ja ei muuta ku on the road... Sitä mitä en sushiskenessä tajua, ovat ei-buffaravintolat. 8 palaa, 18 euroa ja nälkäisenä pois. Onko se laatu oikeasti niin paljon parempi vai onko se vain niin kuin vertaisi kolmea Mies ja alaston ase -elokuvaa ja Kieslowskin väritrilogiaa: jotkut väittävät, ehkä itsekin luulevat, että jälkimmäinen on viihdyttävämpää ja kokin lautaselle asettelemat sushit parempia.
Joku voisi kertoa. Jään odottamaan - ja ajattelemaan sushia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti