Yksi pettymyksen naula henkiseen arkkuuni

Joskus asiat nousevat ajan myötä suurempaan maineeseen kuin oikeasti olivatkaan. Makrotasolla tällaisia asioita on paljon, isoista pieniin. Esimerkiksi talvisota ei yhdistänyt Suomea siten, kuten joskus on sanottu, vaan pikemminkin osoitti sen, miten vuoden 1918 tapahtumista oli toivuttu ja kansa yhtenäisempi. Nokialaisten vanhojen puhelimien mainetta varmasti osaltaan nostaa se, miten huonoja luureja firma teki N97:stä alkaen. Rennyn Kurkunleikkaajien saarikaan ei ole niin huon... No okei, se on oikeasti just niin huono kuin muistamme, mutta nuo muut on totta. 

Mutta muisti on hauska, vastaavaa tapahtuu mikrotasollakin, omassa elämässä. Sain tänään siitä muistutuksen. Mehän todistettavasti Jussin kanssa käydään aika kuumana perunalastuihin. Eikä suotta, onhan ne hienoutta. Tänään törmäsin sipuihin, jotka elämässäni vetä legendatasolla vertoja jopa Rainbow'n vihreille. Nimittäin italilaisiin San Carlo Classicoihin. 

Olin vuonna 2004 opiskelijaporukalla Italiassa. Hyvä reissu oli. Tuolla reissulla törmäsin San Carlo -sipseihin, joita ystäväni, nimimerkki Pilvipäällikön kanssa olemme siitä lähtien erheellisesti kutsuneet San Remoiksi, en tiedä miksi. Jyräsimme niitä muutaman pussin reissun aikana ja kaipasimme ikuisesti. Sen jälkeen Italian-reissulla olen niitä saattanut syödä, mutta en vuosiin. Tänään törmäsin kaupassa koto-Suomessa ja toki kotiutin pussin. 

Avasin ja söin pussillisen. Tuomio? Kuivakoita lastuja, ei erityisempää makua, suutuntuma pahvinen. Jumaleisson, ei mitään samaa kuin muistoissani Piazza Navonalta. Onkohan näitä muutettu? Vai pettääkö muistini? Mitä muuta muistan reissusta väärin? Oliko margharita Trasteveressa mauton? Onko Tavernello-viini kuraa? Oliko nimimerkki Lissu sittenkin vähän elähtäneen näköinen? Hiljaiseksi vetää, tässä joutuu kyseenalaistamaan nyt kaiken.