10 vuotta Pirkka kaliaa director's extended cut artikkeli

Kyllä kyllä, tiedän tiedän. Onhan siitä ollut puhetta. Kirjoitin jo virallisen Palliksen onnittelun 10-vuotis peijaisiaaan juhlivan Pirkka-oluen kunniaksi. Itkettää vieläkin. Mutta silti kello on jo sen verran, että on aika kirjoittaa aiheesta lisää.

Helle hikoiluttaa. On niin kuuma, että sääsket ja paarmatkin ovat terassin alla juomassa omaa kustaan. Olen tällaista pyhää iltaa varten säilyttänyt kesähuvilani lämpimässä jääkaapissa ystävän tuliaispullona tuomaa aarretta. Aarre siinäkin mielessä, että kuten paleontologi Arizonan hietikolla, en minäkään tiennyt tämän jättimäisen löydön olevan olemassa. En edes osannut kaivata 0,75 litraista pulloa kuninkaallisen sinistä Pirkkaa.

Tämä lienee yksi niistä asioista, joiden tarpeellisuutta ei hahmota ennen kuin laskuhumalassa tilaa sellaisen aliexpressistä tai Saksan ebaystä. Muistutan kuitenkin, ettei Pirkkaa kannata tilata netistä.

Pyyhkäisen helmeilevää otsaani ja neppaan läpeensä ekologisella aurinkosähköllä hyrisevän jääkaappini päälle. Aurinko kylmentäköön kaljani, niin iso herra minä olen.

Hikoiluttaa, pohdin onko hiki merkki delta-variantista, vai vain piinaavan ilmeinen kissankokoisilla hieroglyfeillä kirjoitettu viesti heikosta fyysisestä kunnostani. Tätä kirjoittaessa en ole tehnyt mitään kuukauteen. Olen viettänyt lomaa fyysisestä toiminnasta. Pari kertaa pyöräilin töihin, mutta pidin huolen että pyöräilin akkamaisen hitaasti ja rullasin alamäet kuin mummo matkalla kirjastoon ikilainaamaan käsityö-lehtiä.

Muuten olen autoillut, maannut ja syönyt. Hiilijalanjälkeni on valtava, mutta aurinko kylmentää kaljani, joten älkää vittuilko, kilpeni on kirkas.

Ulkona on maalaistermein heinätyökeli. Niin kuuma, että vain maatilan härkäsonnit pärjäävät ulkotöissä. Siksi minäkin, löysävartaloinen keski-iän kynnyksellä nuljuava ihmismuovailuvaha, kävin äsken viikate kädessä niittämässä. Saatanan lupiini yrittää vallata lisää alaa itselleen. Tiluksieni entinen omistaja oli asenteeltaan refugees welcome, joten rajavalvonta minun toimestani on turhaa. Vieraslaji vastaan minä, ja minä olen tappiolla. Pahasti.

Heinätyökelissä maistuu kalja. Mieluusti kylmä ja mieluusti 0,75 litraa lasipullossa. Mieluusti lasipullossa, jossa on teennäinen korkista tehty korkki. Tulee vähän enemmänkin herramainen olo. Teen näennäisesti vähän pihahommia, vain siksi, että kalja maistuisi paremmalta. Strategiani on toimiva. En viitsi edes saunoa, käyn vain tallustelemassa hilseilevällä terassillani ja vittuilen lupiineille tovin. Hiki tulee samaan tyyliin.

Koen, että 0,75 litraa on näihin täysin sattumanvaraisiin, eikä millään mittapuulla ilmastonmuutoksesta viestiviin keleihin, optimaalinen alkoholiannos. Janoni on tavallista isompi. 0,33 ei mitenkään riittäisi, itseasiassa ottaisin sen vittuiluna. Ja itselleni en ala vittuilemaan, en tänään. 0,5 ei olisi riittävän suuri hyppäys oikeaan suuntaan, mutta 0,75 on täydellinen. Isoon janoon sen ehtii juoda ennen väljähtymistä tai lämpenemistä. Litra kerralla olisi liikaa, jopa heinätyökeliin.

Vaikka kuvittelen olevani härkäsonni, juon silti juhlaolueni lasista. En sentään pillillä, sen verran kunnioitan itseäni. Lupiineja en kunnioita vähääkään.

Kotakorven Kerttu kertoi näköradion välityksellä, että niittokelit jatkuvat, joten suosittelen kaikkia lukijoita lähtemään aarteiden etsintään. Pirkka kalian juhlapulloa voi vielä löytää sattumanvaraisista Keskon hallinnoimista liikekiinteistöistä. Kannattaa soittaa etukäteen ja kysyä etteihän siellä vain ole lupiineita pihalla. Etenkään violetteja. Ne ovat pahimpia. Ylimielisiä ulkomaalaisia kusipäitä.