Veden makuinen Cokis – tästäkö pyhät kirjoitukset varoittivat?

 

Kerrotaan heti selvin sanoin: En todellakaan ostanut tätä tuotetta itse. Kävin elokuvateatterissa katsomassa ötökkämies 8 -elokuvaa. Ostin popkornit ja limpskan, sain kaupan päälle tämän limpskan. En ajatellut kusta housuuni kesken leffan, joten "säästin" tämän juoman kokeilun turvalliseen ja kontrolloituun ympäristöön.

On sanomattakin selvää kaikille seitsemälle Pallolaajennuksen lukijalle, että odotuksemme Coca-Cola Companyn uusille juomille ovat mitättömät. Kaikki zero-johdannaiset ovat myrkkyä, jotka maistuvat Tokmannin keskusvaraston hyllyn alle kaatuneelle Fairylle.

Hyi saatana. En ole koskaan ymmärtänyt kauniin brändin ja limun tärvelyä aina vain uusilla litkuilla, jotka häviävät alkuperäiselle 6-1. Mörkö löi kerran sisään ja minun mielestä sillä pitäisi mennä hamaan tappiin.

Väärien jumalien on kerrottu pukeutuvan pyhiin vaatteisiin ja huijaamalla soluttautuvan keskuuteemme levittämään pahuuttaan. Tästä on kyse Zero Cokiksessa. Sillä erolla, ettei zeroa juo Saatanakaan. Olette varmaan huomanneet, että Zeron ja oikean kokiksen tölkki on nykyään lähes samanlainen? Epäpyhää.

Nyt kun olen päässyt heristämästä nyrkkiä kohti taivasta ainaisen muutoksen pysähtymisen toivossa, voin kertoa juomasta näkemykseni. 

Totuus on käsittämätön. Tämä on jostain syystä melkeinpä parempi kuin tavallinen Zero Cokis. Sanooko se mitään? Ei, koska Zero Cokis on hyökkäys ihmisyyttä ja sen arvoja kohtaan. Tämä juoma ei siis ole aktiivisesti ja hyökkäävästi pahaa. Onko se hyvää? No ei tietenkään. Tämä tuote on kokista, jonka kausimaku on vesi, väärennös ja kusetus. 

Coca-Cola zero caffeine, zero sugar, zero calories on kuin Sami Hedbergin kertoma vitsi. Sen voi kuulla, mutta tuskin se naurattaa. Hedbergin huumorin kanssa yhteistä on myös sillä, että ei niitä vitsejä kukaan tervejärkinen halua kuulla, mutta mies ei silti lakkaa kertomasta vitsejään. Tätäkään juomaa ei kukaan halua, mutta sitä meille tuputetaan kuitenkin. Ei naurata. Pintaan nousee hämmennys ja kysymys, "miksi?".

Luettuasi tämän arvion, voit itse välttää tämän juoman ilmaiseksi saamisen. Ostaa ei ainakaan kannata. Osta aitoa kamaa. Se säväyttää ikuisesti. Se on oikea jumala.

Alkoholiton kossukola Lidlistä

Limumarkkinat ovat muutoksessa. Maailma ja Oy Suomi Ab taitavat molemmat nykyään suosia makeutusaineita sokerin sijaan. Väestön sokeri-intaken vähentämiseksi sitä verotetaan kovemmin ja se vaikuttaa hintoihin ja siten väistämättä myös makumaailmaan - sitä huonontaen luonnollisestikin. Mutta muuttuvat maut muutenkin, sillä sain hyvin luotettavalta taholta tiedoksi, että Lidlin kola makua on muutettu. Ei-toivottu uutinen, sillä kyllähän Litukan kola on ollut yksi hyvistä. Lähde oli kaimani ja arvio uudesta mausta oli lohduton: kuulemma maistuu kossukolalta. Yritin sanoa Jussille, että tekisi aiheesta Pallis-artikkelin, mutta hän petti jälleen teidät, arvon lukijat. Minä en koskaan tekisi niin, joten tartuin toimeen. 

Olen edellisen 20 vuoden aikana juonut kossukolaa ehkä silloin, kun kävin vuosia sitten Lapissa kouluttamassa Jussia Stigan pöytälätkässä ja -jalkapallossa, joten tuoretta makutuntumaa asiasta ei ollut. Tarvittiin testi. Kossuakaan ei ole tullut ihan hetkeen ostettua, mutta kävi niin onnellisesti, että sain pullon sitä lahjaksi piipahtaessani sairaalassa kesällä. Lahjaksi vieraaltani, en sairaalasta, he antoivat vain oksikodonia. Kaikki emmeet oli siis saatavilla, eli toimeen. 

Lasi Lidl-kolaa ja lasillinen kossukokista, molempiin yksi jääpala. Makustelun perusteella sanoisin, että Jussi on jäljillä tässäkin asiassa. Kossukolan suussa herättämät aistimuksethan ovat kutakuinkin sama kuin jos nuolaisee helteisessä auringonpaisteessa seisoneen jääkiekkomaalin ylärimaa. Mieluiten vanhan maalin. Takapotkuna on sellainen rautainen maku, ei mitenkään miellyttävä. Voimakkuudessaan Lidl-kola ei mitenkään pääse samaan, mutta kyllä sen maussa samalla pallokentällä ollaan ja harrastetaan samaa lajia. Makua lienee siis muutettu eikä mitenkään hyvään suuntaan. Piti oikein tarkistaa, että onko ainesosiin tullut uutena makeutusaine tässäkin, mutta näin ei ole käynyt, vaan edelleen mennään sokerilla.

Jos joku lukijoistamme on sattumalta töissä Lidlin päämajassa Sudenpesässä, niin voisi kertoa, että miksi tällainenkin muutos on pitänyt tehdä.  

Uutta kolaa: turha vattukokis

Huoli pois arvoisat lukijat, huhut kuolemastamme ovat ennenaikaisia, jos eivät kuitenkaan suuresti liioiteltuja. Meillä menee Jussin kanssa lujaa kuten aina. Niin lujaa itse asiassa, että piti ruumiin kuivumista estää tänään kolajuomalla. Ostin Spiced-kokista, joka lie joku (ainakin Suomessa) uusi konsepti, sillä en ole ainakaan muistini mukaan nähnyt näitä aikaisemmin. Tuontitölkki rapakon takaa.

Vattukokisesta ensimmäisenä silmiin osuu se fakta, että tämä uusi makukokis on sokeriversio. Nykyään tahtoo valmistajasta riippumatta olemaan niin, että uudet makukolat ovat laittiversioita. Kuten monivuotiset lukijat tietävät: minä en tajua tätä. Jos perse ei kestä merivettä, pitää jäädä rannalle. Se onkin yksi syy, miksi pysyn rannalla, mutta kolani haluan sokerilla, sen haimani vielä kestää. Ja kun ei enää kestä joku päivä, siirryn veteen. Vaikka sitten siihen meriveteen... 

Mutta viimein asiaan eli onko tämä ostamisen ja juomisen arvoista, was it worth it, kuten sekä Petshop Boys että Children of Bodom Boys ovat vuorollaan kysyneet. Olen yhtä kokemusta rikkaampi, mutta maun puolesta ei ole. Aika yhtä tyhjän kanssa. Tässä palataan asiaan, jota olen epäillyt jo pitempään ja jonka pariin aina palaan näinä hetkinä. Nimittäin onko niin, että vaniljan ja kirsikan myötä kaikki merkittävät makukolat on jo keksitty? Edelleen näyttää siltä. 

J.P. eli jälkipallitus: Laskujeni mukaan 996. artikkeli. Tonni tulee täyteen ehkä jo 2026. 

Vuosi 2024 on jo pilalla

Otsikko sen sanoo, vuosi 2024 on jo pilalla. Itselläni, kun olen trendsetteri, early adopter ja ties mitä, niin se meni pilalle jo 31.12. edellisvuotta. Antakaas, kun kerron.

Uuden vuoden kunniaksi olin ostanut kaappiin nimimerkki Nuorempi tyttärelle Pommacia. Ei muuten pudonnut juoma, älkää kysykö miksi, mutta katsokaa nyt tuota pulloa ja kysykää miksi. Miksi, oi miksi.

Tiesin toki tästä etukäteen ja voi toki olla, että tämä on vain muutosänkyröintiä, mutta onhan tuo nyt aika vittuilua, että korkkia ei saa irti pullosta. Yritä tosta suoraan juoda, tällaisella yksinkertaisemmalla tuo korkki on helposti suussa. Halutaanko maksimoida muovin maku? Toivottavasti kuitenkin Ganges ja Tyynen valtameren muovipyörre tämän myötä puhdistuu.

Onneksi muovipullot ovat vain erinäisten erikoistilanteiden, kuten junamatkojen ja futisturnausten tuote. Muuten mennään tölkeillä, kiitos 2000-luvun tärkeimmän muutoksen eli Suomen juomaskenen tölkkisaation. Ehkä futiskentän laidalle lähtiessä pitää ottaa kääntöveitsi mukaan, saa korkinkin irti.

Eipä siinä, eteenpäin. Muistakaa pitää myös kypärää päässä, että ei satu pahempaa.

Euron juusto on mennyttä - samoin tarve kansainväliselle ruokabloggarille

Kaikki varmasti myöntävät, että minä ja Jussi oltiin korvaamattomia 2010-luvun alussa. Satoja artikkeleita viiltävää analyysia ja hauskoja sutkauksia. Tuomamme ilo ihmisten elämiin on luultavasti näkynyt THL:n tilastoissa asti. Toista se on nykyään. Meistä on Jussin kanssa tullut väsyneitä ja vihaisia, mutta ennen kaikkea tarpeettomia. Pyysin AI:ta kirjoittamaan artikkelin siitä, miten surullista on, että Euron juustoa ei saa enää Mäkkäristä. Mielestäni se saavutti Pallis-tason. Tekoäly on syrjäyttänyt ihmisen. Kuten Jussi asian ilmaisi: "It's over man."

Alla ChatGPT:n työnäyte, muutin vain yhden kirjoitusvirheen. Jätin asiavirheet, eli sen että hampparissa olisi kastike ja oudon maininnan raasteesta, mutta nekin olisi helposti häivytettävissä. Silti vakuuttava veto. Kuva nimimerkki Jouskarilta (Kyllä, hän on yhä hengissä), joka teki sen myös AI:lla. Mikkiksen versio ei osannut tehdä hampparia ilman salaattia. 

Euron juusto on mennyttä! 

Surullinen päivä koko ihmiskunnalle! Kultaiset kaaret, McDonald's, on päättänyt poistaa valikoimastaan ikonisimman tuotteensa. Kyllä, ystäväni, minä puhun siitä jumalaisesta hampurilaisesta, jota me rakastavasti kutsumme nimellä "Euron juusto". Voi itku ja parku!

Kun sain kuulla tästä murheellisesta uutisesta, minun oli istuttava hetkeksi ja pidettävä kiinni hampurilaisistani. Se oli liikaa. Miten voimme elää maailmassa, jossa meidän on maksettava enemmän kuin yksi euro tästä taivaallisesta juustoraastehampurilaisesta? Onko tämä todella kehitystä?

"Euron juusto" oli kuin aurinko pimeässä maailmassa. Se toi hymyn kasvoillemme ja säästi samalla kukkaronpohjaa. Sen mehevän pihvin päällä lepäävä ohut juustoviipale oli kuin taivaallinen lahja. Ja se erityinen kastike - ah, se oli kuin enkeli olisi suudellut makuhermojani! Olin valmis antamaan McDonald'sille ikuisen kiitollisuuteni tästä herkkupalasta.

Mutta nyt kaikki on mennyt. Euron juusto on poissa, jättäen jälkeensä vain haikeutta ja halpoja keinotekoisia kyyneleitä. Mitä meidän pitäisi tehdä, kun haluamme nauttia edullisesta hampurilaisesta? Kääntyäkö kilpailevien pikaruokaketjujen puoleen, jotka eivät koskaan ymmärrä "Euron juuston" ainutlaatuisuutta?

Jotkut saattavat sanoa, että tämä on vain hampurilainen, eikä sen pitäisi olla niin suuri juttu. Mutta he eivät ymmärrä. He eivät tiedä sitä iloa, jota tunsin, kun sain tilata Euron juuston ja pudistaa pienen kolikon taskustani tiskin yli. Se oli kuin voitto, vaikka se olikin vain hampurilainen.

McDonald's väittää, että päätös poistaa Euron juusto valikoimastaan johtuu raaka-aineiden kustannusten noususta ja taloudellisista haasteista. Mutta entä me, jotka olemme sitoutuneet tämän edullisen herkun nauttimiseen? Meidän pitäisi myös kärsiä?

Tiedän, että elämä jatkuu ja meidän on sopeuduttava uusiin tilanteisiin. Ehkä meidän pitäisi kehittää oma Euron juusto - salainen resepti, jonka avulla voimme luoda samanlaisen hampurilaisen omassa keittiössämme. Mutta se ei olisi sama. Se olisi kuin jäljitelmä, halpa kopio aidosta asiasta.

Niinpä jäämme kaipaamaan "Euron juustoa" ja suremme sen menetystä. Hyvästi, rakas hampurilainen. Sinä olit liian hyvä tähän maailmaan, liian hyvä pysyäksesi yhden euron hintaisena.

Laittikolaa sokerikolan vaatteissa

Taannoiseen Pallis-postaukseen sosiaalisessa mediassa (some) tuli mielenkiintoinen kommentti ja tiedonjyvä. Nimimerkki Jouskari2 kommentoi: "Onko Palliksen bloggaajat muuten huomanneet, että Pepsi ei enää ole sokerikolaa, vaan jonkinlaista hybridimakeutusainekolaa. Hyi ja yök."

Ainakaan minä en ollut huomannut mitään, en ole niin kauhean hoksaava ihminen. Harvemmin tulee myöskään luettua ainesosaluetteloa siltä varalta, että olisiko yli satavuotias brändi päätetty ajaa alas ja lisätä siihen makeutusainetta. Päätin vinkin mukaan siis tehdä omaa tutkimusta asiasta. 

Toisin kuin nykyään yleisesti tarkoitetaan "oman tutkimuksen tekemisellä", en päätynyt lähdekritiikittömästi katsomaan varttihullujen vääristeltyä tietoa sisältäviä YouTube-videoita, vaan ostin tölkin ja googlasin nopeasti aihetta ja katsoin, mitä osumia tulee. Kotosuomalaisistakin medioista löytyi Pepsi-aiheisia uutisia. Niiden mukaan jo viime vuosikymmenellä Pepsi otti tavoitteekseen vähentää juomiensa sokeripitoisuuksia ja lippulaiva Pepsi-cola joutui osalliseksi tätä vuonna 2021. Aivan tuorempien uutisten mukaan sokeripitoisuutta vähennettiin uudelleen nyt maaliskuussa. Kaikki tämä ilman suuria varoitustekstejä tölkeissä! Vertauskuvallisuuden täydentämiseksi laitoin juodessani Pepsi-tölkin kääreeksi silikonisen Kokis-kääreen, sillä sitä tämä juoma on: laittikolaa sokerikolan vaatteissa.

Sokeripitoisuuden vähentäminen on väestötasolla järkevä tavoite. Ei tarvitse kuin katsoa peiliin tai mennä uimahalliin käymään, jotta ymmärtää, että sokeria voisi valtaosa ihmisistä syödä vähemmän. Sitä en vain tajua, että samalla tuhotaan oma liiketoiminta. Jos katalogissa on jo menestynyt laittikola, niin miksi sitten pitää luoda sokeriversiosta toinen vastaava? Jos normi-Pepsissä on liikaa sokeria, niin sitten keskittyisivät selkeästi makeutuskoliinsa ja vetäisivät töpselin normikolasta kokonaan. Jos ihminen kokee liian sokerin ongelmaksi, niin ratkaisu sokeriin ja muihin elämän ongelmiin ei ole juoda yhtä paljon, mutta väljempänä. Ratkaisu on juoda normivahvuutta, mutta vähemmän - tai lopettaa kokonaan. Vaikea uskoa, että tästä valitusta linjasta mitään hyvää seuraa kellekään.

Jouskari2 pohdiskeli vielä omassa viestissään, että miten ravintolassa voi enää hyväksyä Pepsin, jos sitä tarjotaan, kun tilaa Kokista. Sen myötä tajusin jotain. Eräs ravintola, jossa olen toisinaan käynyt, tarjoaa ilmaisen hanajuoman lounaalla ja tarjolla on Pepsiä. Olen sitä juodessani ihmetellyt - ja valittanut kaimalleni Lapin perukoille - että "taas väljähtänyttä Pepsiä automaatista, on tää Neuvustoliiton meininki." Mutta eipä se niin ole ollut. Tässä purkkikamaa juodessani tajuan, että se ei ole väljähtyneen Pepsin maku, vaan 100 prosenttia siitä mausta, mitä nykyään on saatavilla. Kovat on ajat. 

Pepsi Max Mint Lime - kestääkö maku kesään asti?

Sain bat-puhelimeeni viestin pitkäaikaiselta faniltamme. Nimimerkki Karrikastike lähetti kuvan Pepsi Max Mint Limestä ja saatteen ”Sun blogihan elää negatiivisistä arvioista. Suosittelen kokeilemaan Pepsi Max Lime+Mint juomaa.” Kastikkeella oli tärkeä asia, mutta pieni väärinymmärrys kuitenkin myös viestissään.

Ruokablogi Pallolaajennus ei elä negatiivisista arvioista. Minä ihmisenä elän niistä, mutta blogi elää (vähintään postaus per vuosi -tahdilla) palvellakseen laajaa fanikuntaansa. Siksipä kotiutin tölkin uutta Pepsiä kuin Kari Kallio parhaimpina vuosina kotiutti etenijöitä eli yhdellä ranneliikkeellä. 

Toki kuka tahansa joskus elämässään Jämsän ulkopuolella käynyt ihminen pystyy jo kaupassa toteamaan, että tämän Pepsin maku on hirveä ja makuna tämä tulee olemaan lyhytikäinen. Minttu toimii mojitossa, joidenkin mukaan lampaassa, mutta ei kolissa. Tölkin väritys tuo mieleen hammastahnan, mikä ei sekään auta.

Mutta entä maku, saako kansainvälinen ruokabloggari parin koronan jälkeen mausta enää mitään irti? Maussa on ehdottomasti vahvana tuttu rautainen sokerittoman kolan maku. Siihen päälle on mielestäni saatu kyllä oivallisesti Pepsodent Xylitolin tuttu minttuisuus. Saattaa sopia siis henkilöille, jotka käyttävät ko. merkkiä. Kesän suosikkiblandista rommin kanssa tästä ei ole odotettavissa, ei edes Jusan mökin erämaaolosuhteissa. Mieluummin turvaudun itse järviveteen, jos sokerikolat loppuu. 

Jäämme seuraamaan, miten pitkäikäinen tuote on kyseessä. Itse pelkäsin, että maku olisi niin paha suussa, että se kestäisi siellä kesään asti. Ei kestänyt. Epäilen, että ei kestä pitkään kaupassakaan. 

Value Meal on kuollut

Kungen är död. 

 "Kuningas on kuollut, kauan eläköön kuningas." Näin sanottiin ennen muinoin, kun entinen kunkku päästi kylmän pierun ja seuraaja nousi valtaistuimelle. Kuningassysteemin ehdottomia vahvuuksia: vallanperimysjärjestys takasi jatkuvuuden eli kun yksi kuoli, seuraava tuli tilalle. Alamaisten ei tarvinnut turhaan pohtia asioita, sen kuin rypivät sonnassa. Näin hyvin ei ole asiat aina nykyään. 

Kuten jo aiemmin tuli todettua, Mäkkäri on nostanut euron juuston (RIP) hintaa. Joskus tuossa kesällä Mäkkärissä käydessäni tajusin tilanteen lopullisuuden. Entinen kuningas, Value Meal Koivisto, on kuollut. Sen tietysti tajusin jo aiemmin, mutta siinä tilatessa se iski tajuntaani, että seuraajaa ei ole. Value Meal Koiviston sai joskus aikoinaan kolmella eurolla. Tai juusto eurolla QP-aterian kylkeen tukkimaan aortta lopullisesti. Molemmat ihan no-brainereita. 

Mitä tilata nykyään pikanälkään? Mitä nykyään kylkeen? Ei ole mitään. Kuningas on kuollut, piste. 

Leinonen vs. Koivisto part 3: Pepsi Max Mango

Juuri mikään ei ole vuosiin kuulostanut niin paskalta idealta kuin Pepsi Max Mango. Tässä on ollut aika paljon globaalia ähhää tuulettimessa, mutta edellinen saman tason idea oli Rennyn The Legend of Hercules raina vuonna 2014. Pallolaajennuksen näennäiseläköityneet (todellisuus: ideat loppu) bloggarit omaavat sen verran itsesuojeluvaistoa, että Hercules-Rennyt on jäänyt katsomatta. Mutta nyt mennään miinakentän läpi lukijoiden iloksi niin että heilahtaa, sillä lukijamme nimimerkki Karrikastike hehkutti mangolientä joku aika sitten. Tulos on ennalta selvä, mutta siitä huolimatta: makutestissä tänään Pepsi Max Mango.

 

Leinonen: Lähdetään siitä, että Pepsi on paskempaa kuin Kokis. Se on selvää. En silti dissaa Pepsiä juomien Rennyksi. Mutta Pepsi Max on sellaista hiilihapotettua lietettä, ettei kyllä seiso yhtään. Siihen vähä mango-esanssia niin ollaan syvällä deep in the shit of Vietnam. Mikä on veli Koiviston pelkotila ennen korkkausta? 

Koivisto: Veli Leinonen on lähtenyt sen verran kovalla elokuvavertailulla liikkeelle, että pitää jatkaa samaa rataa. Normi-Pepsi on elokuvien John McTiernan eli oikein mainio, vaikka ei mitään Kokis-Cameron olekaan. Mutta tunnetilani, hmmm. Olen kohta vapaaehtoisesti juomassa Pepsi Max Mangoa ja oli mun idea koko artikkeli. Pelkotila on sama kuin Bishopilla Aliensissa, kun se tarjoutuu vapaaehtoiseksi ryömimään yksin satelliittilautaselle ohjatakseen laskeutumisaluksen Sulacolta alas alieneita vilisevään tukikohtaan: “Believe me, I prefer not to. I may be synthetic, but I am not stupid.”
 
Leinonen: Sihautetaan. Testitilan valloittava löyhkä on mukavan kaukana mistään luonnosta löytyvästä. Ensimmäinen siemaus vahvistaa pelkoni todeksi. Näiden kausimakujen testailu on samanlaista kuin kauhuelokuvien katselu. Se mörkö tosiaankin on leipäveitsen kanssa päähahmon selän takana hänen kääntyessään. Maku on sama kuin aina. Aurinkoon unohdettua mehujäätä, johon on suhautettu epäterveellinen määrä hiilihappoa. Kaupassa näitä myytiin sixpackeissa, mutta valitsemani tölkki oli irtonainen. Olen melko varma, että se oli asiakaspalautus joltain siksarin ostajalta. Yksi tölkki viemäriin ja muista rahat takaisin.

Koivisto: Joko mun makuaisti on diagnosoimattoman long-covidin takia edelleen kankaalla tai sitten tää on tosi pliisun mangoista. Pahuuden maistaa kyllä, sen makeutusaineen ja esanssi-X:n yhdistelmän, mutta en tätä mangoksi osaisi sanoa. Mikäköhän olisi hyvä leffavertaus. Ehkä tää on kasarijatko-osa Pepsille, niinku ajalta, kun ne oli järkyttävästi alkuperäisiä huonompia. Tää limu on Tappajahai 4. Mitenkähän pitkäikäinen maku tästäkin tulee, myydäänkö tätä vielä ens kesänä vai onko silloin resepti samana, mutta kääre eriä. Kyllä tää menisi myös Pepsi Peachina… Mitä veikkaat vanhana brändääjänä ensi kesän kausimauksi, mihin tästä enää voisi mennä?

Leinonen: Ensi kesän kausimaku riippuu siitä, mitä liejua keskusvaraston takanurkkaan on sattunut jäämään. Taitaa olla vadelman vuoro. Näiden myyntiluvut tuskin on kummoisia, joten kovin paljoa sitä makuainetta ei tarvitse olla. Joku maku tässä on, ehkä mango, mutta sekin hautautuu paskan maun alle. Epäilen myös että maku on valittu sen mukaan mitä väriä tölkin grafiikoihin on halvalla saatu. On niin etovaa lientä, että suosittelen lukijoille maistajaisiin jotain peittämään maun heti ensipuraisun jälkeen. Kokeilisin hyttysmyrkkyä tai hiuslakkaa. Pallolaajennuksen virallinen arvio Pepsi Max Mangolle on: Nestemäistä paskaa.

Koivisto: Taiteen maisteri osaa aina niin syvällisesti kuvata kaiken, mutta näin se on. Palataan maku-Pepsien asiaan vuoden kuluttua vatun tullessa myyntiin.

Leinonen: Limpparien Robocop 3. Ei millään malttaisi odottaa.

Inflaatio laukkaa

Kevät ja kesä on puhuttu paljon inflaatiosta. Bensa maksaa suurin piirtein saman kuin bulkkilager ja kasvun loppua ei näy. Oikeastaan kaikki muu paitsi televisiot taitavat kallistua kovaa vauhtia. Kuitenkaan ilmiö ei ole kevään tuoma, vaan rahan arvon alenemista on kuitenkin tapahtunut aiemminkin, vaikka valtamedia on aiheen yrittänyt vaieta kuoliaaksi. 

Euron juusto on länsimaisen tuotekehityksen eräs parhaimpia kristallisointeja. Perushyvä hampppari, parhaimmillaan pareittain nautittuna. Vie nälän, kasvattaa kolesterolin. Hinta jo tuotteen nimeen upotettuna, kuten ammoisina aikoina Pirkka-tuotteiden hinta oli suoraan paketissa, jolloin kauppiaalle ei jäänyt paljoakaan pelivaraa. Mäkki-yrittäjän siis turha yrittää vetää välistä. Paitsi että se hinta ei hyvään toviin ole ollut euron, saamari. 

Jussi kirjoitti taannoin artikkelin, jossa syyskuussa '21 mainitsee hinnaksi 1,20 euroa. Koko Value Meal Koiviston hinnaksi tuli alle neljä euroa, Jusa sanoo artikkelissa, mutta ainakin Helsingin paikoissa tuo kokoelma maksoi tuolloin jo enemmän. Oisko hampparikin ollut 1,50 jo, mutta kaimani tunnetusti on ollut aina rahamiehiä eikä laske euroja senteistä nyt puhumattakaan. Joka tapauksessa tuossa vaiheessa tuo "väliaikaiseksi kokeiluksi" mainostettu hinnankorotus oli tullut pysyväksi. Aivan kuten ysärin väliaikainen autovero vakiintui, kuten persulukijamme muistavat - joka päivä. 

Hulppea hinnan korotus. Tämän perusteella keskimääräisen kuluttajan tulot Koivisto-indeksillä mitattuna ovat laskeneet hurjasti. Koivisto-indeksihän lasketaan niin, että otetaan ihmisen nettotulot (palkka, eri tuet, almut, rikollisella toiminnalla saadut tienestit) ja jaetaan koko komeus euron juuston hinnalla. Näin saadaan käytettävissä oleva euronjuusto tulo (yksikkö: Ki). Jos siis ihminen tienasi vuonna 2017 kaikkiaan 2500 euroa kuukaudessa ja juusto maksoi euron, Ki oli 2500. Kovasti työtä tekemällä viidessä vuodessa palkka on noussut siten, että nettotulot ovat 2510, mutta mitä onkaan tapahtunut juuston hinnalle. 

Kävin tuossa joskus kuun puolessa välissä Mäkkärissä. Tilasin tietysti juustoja. Jumalauta 1,80 euroa. Koivisto-ideksillä se tarkoittaa 2510 / 1,8 eli pyöreästi 1400. Näin reaalinen käytettävissä oleva euronjuustotulo on laskenut 2500 ==> 1400. Hätätilahallituksen paikka, sanon minä, soittakaa Kekkoselle. 

Täydennys 27.6.2022 klo 14:33: Pankkialaa tunteva lukija huomautti, että onko pankkialalla yleinen käsite "siivu", eli se raha, jonka pankin toimihenkilö ottaa transaktioista itselleen, mukana Ki:n nettotulolaskennassa. Vastaus on, että kyllä on. Se kuuluu rikollisen toiminnan osuuteen. 

Jaettu uuden Big Macin ja Top Gun: Maverickin arvostelu

Top Gun: Maverick julkaistiin 36 vuotta alkuperäisen elokuvan jälkeen. Sen reseptiä ei juurikaan muutettu, korkeintaan päivitettiin. Top Gun: Maverick on elokuva joka potkii kasseille, hyvällä tavalla.

Big Mac-hampurilainen julkaistiin vuonna 1967 ja sen reseptiikan historiasta minulla ei ole tarkempaa tietoa, enkä sitä aio alkaa teille vässyköille selvittämään. Nyt sen reseptiä on kuitenkin muokattu, kertovat tietotoimistot läpi roskalehdistön. Kyse ei ole jatko-osasta, vaan korkeintaan rebootista. George Lucas pilasi Tähtien Sotansa lisäilemällä digitaalista moskaa jälkikäteen. Onko näin käynyt Big Macillekin? 

Makutestini perusteella muutos on lähinnä kosmeettinen. Eikä puhuta edes hypystä VHS:stä devareihin. Joku voisi sanoa samaa Top Gunista. Minä en. Minä tiedän paremmin.

Big Macin uusi sämpylä kiiltää vähän enemmän, kun taas Tom Cruisen trimmattu ylävartalo kiilsi enemmän alkuperäisessä elokuvassa vuonna 1986. Uudessa Big Macissa on myös mömmöä enemmän. Olen melko varma, että myös Tom Cruisessa on mömmöjä enemmän lähes 40 vuotta myöhemmin.

Sipuli on lisätty hampurilaiseen pihviä paistettaessa. On täysin tapauskohtaista missä vaiheessa kokin sylki lisätään hampurilaiseen. Sipulia leikattiin myös Top Gun: Maverickissä. Kaltaiseni machomieskin koki herkistymisen hetkiä uuden elokuvan parissa. Järjellä sitä ei voi selittää, kenties olen niin amerikkasoitunut vuosien varrella. Totta on, että haluaisin muuttaa kirjani Rovaniemeltä San Diegoon ja listautua itsekin hävittäjäpilotiksi. Top Gun-akatemia on "for the best of the best", joten paikka sopisi minulle. Wingmaninani (sano se nopeasti kymmenen kertaa) toimisi luonnollisesti tämän blogin toinen kirjoittaja Jussi "Goose" Koivisto. 

Uusi Big Mac ei ole mielenkiintoinen tapaus, se on korkeintaan verrattavissa kokin krapulatilassa vahingossa lurauttamaan extralusikalliseen kastiketta. Onko sipulilla hifistelyllä väliä? Kenties joillekin, jotka harrastavat paskan puhumista. Kokonaisuutena Big Mac on nyt hieman pehmeämpi kokemus, soossi ja uudenlainen sämpylä tuovat kuohkeutta. On myös täysin selvää, että Tom Cruisekin on hieman pehmeämmässä kunnossa nykyään, kuin vuonna 1986. Silti ällistyttävää on, ettei mies tunnu vanhenevan juurikaan. Äijään on pumpattu samaa kamaa kuin mäkkärin purilaisiin. Kestävät vuosia syömäkelpoisina.

Kaipasiko kukaan tätä uudistusta Big Maciin? Tuskin. Suolaa, rasvaa ja muuta herkullista paskaa sotkettuna se on edelleen. 

Kaipasiko kukaan uutta Top Gun elokuvaa? Totta Xenun helvetissä! Lajiamme on kuritettu viime vuodet oikein olan takaa. Maailmanlaajuinen pandemia, Donald Trump, sota Ukrainassa (ja lukemattomissa muissa vailla huomiota jääneissä lomakohteissa), Sami Hedberg ja Rennyn reality. Ei ole ollut helppoa. Homma on rullannut kuin Johnny Deppin avioliitto. Kurmuutuksen jälkeen kansa tarvitsee toivoa ja mikä sitä paremmin antaa kuin Amerikan puolustusvoimien osittain kustantama oikein kunnon kesä blockbuster-elokuva? Ei supersankareita, hävittäjiä saatana. Elokuva on ensiluokkainen viihdetuote suoraan suuresta ja mahtavasta Amerikan Yhdysvalloista. Jumalauta haluaisin uida kokiksessa, laittaa itselleni silarit ja rynniä alakouluun rynnäkkökiväärin kanssa. Yes sir, right away sir! Tämä on elokuva, jossa on sokeria, suolaa ja rasvaa. Kaikki tämä machoilu, visuaalinen tykitys, juustoinen rakkaustarina ja itseään kosketteleva nostalgia on rytmitetty ja kasattu täydellisesti. Toisin kuin Big Macini, joka oli heitetty pakkaukseensa puolihuolimattomasti.

Top Gun: Maverickia suosittelen vuolaasti. Uutta Big Macia minun ei tarvitse suositella, te hyvät lukijat, mussutatte sellaisia kuitenkin.

Myöhässä ehkä, nälkäinen ei koskaan

Tätä kirjoittaessa istun Inter City 104 junan kyydissä, vaunussa numero neljä, paikalla 71. Olen Lapualla pysähdyksissä, kuten oletan koko Lapuan olevan. Laiskuuteni potkaisi minua kylkiluiden väliin, varasin paikkani huolimattomasti lasten leikkivaunusta. Koen että minua ei varausta tehdessä varoitettu riittävän kovasanaisesti.

Lapua, liukumäessä kaatunut taapero, edessäni istuvan jätkän pakottava tarve kallistaa penkkinsä ääriasentoon, kaikki katastrofin aineksia. Koko skenaario voisi alkaa vituttaa, jos olisi nälkä. Ei ole.

Olen aikuinen ihminen, palkansaaja parhaasta päästä. Totta helvetissä huojun ravintolavaunuun nälän tai vitutuksen herätessä sisälläni. Teenkö eväitä? En ole partiolainen tai iljettävä hummusta dyykatulle kauraleivälle levittävä hippi. En missään tapauksessa tee itse eväitä.

Lihapullat ja kalja, toisinsanoen bulgarialaisen kuukauden palkka.

Keskustelin Koiviston kanssa Valtion Rautateiden ruokatarjonnasta. Mulkosilmäinen, mutta lihaksikas ystäväni oli jälleen samaa mieltä kanssani. Kunnon jees-mies. Pöperö on hyvää, etenkin kun muistaa, että olemme junassa. Tällainen mikroaaltouuni täytyy saada kämpillekin, siihen pöhöttimen viereen.

Taannoin matkasin junalla Rovaniemeltä Ylivieskan kautta Tampereelle ja takaisin. Moinen kombo vaatisi reality-ohjelman kertoakseen "miksi?", mutta kuitenkin. Matkan aikana ehdin polttaa rahaa tynnyreittäin, eli syödä lähes koko ravintolavaunun listan läpi. Lihapullat ovat top tier, pestokanapasta urheilullinen ja maukas, Carbonara maistuisi Antti Rinteellekin, lohikeittokin skulaa. Lista on jopa liiankin kunnianhimoinen. Suomalainen tarvitsee korkeintaan lihapullia ja kaljaa, muusi on jo pröystäilyä.

Juna on erinomainen tapa nähdä Suomea ja ravintolavaunu on erinomainen tapa nähdä suomalaisia. Mikään ei peittoa kokemusta, jossa voi larpata päivän junassa tavallista kuolevaista ja pujahtaa illalla kotona kultakoristeltuihin lakanoihin nukkumaan. Sulkea silmänsä ja kiittää Xenua siitä, että en ole nähnyt Rennyn uusimpia elokuvia. Ja olla kiitollinen siitä, ettei ravintolavaunussa näe nälkää, on junailu silti pitemmän päälle paskaa hommaa.

Mitä sinä syöt ravintolavaunussa?

Rosoista huovutettua kanaa

Kuva: Vuoden 2021 yleisön suosikki
 kuvajournalisti Jussi Leinonen

"Saanko kysyä että mikä vittu on rustiikkikuutio?" Näin kaimani lähestyi minua sosiaalisen median (some) kautta tällä viikolla. Ystäväni oli törmännyt samaan ihmetykseen kuin minäkin. Viime vuosien ehdoton trendi on ollut typerät lisämääreet ruoannimissä. Kai se on sitten 2020-luvun trendi tämä. Enemmän arvostan itse tietysti vuosikymmeniä, jolloin Mäkki tuli Suomeen tai tölkit löivät isosti läpi, mutta olkoon tämä isossa kuvassa todella paskasti alkanut vuosikymmen sitten ruokamielessäkin älytön. 

Ainakin kaksi älyvapaata sanaa ovat ruokafirmojen palkkaamat markkinointikonsultit onnistuneet lisäämään liian moneen ruokaan. Jussin esimerkki rustiikki ja usein nähty artesaani. Näitä näkee vaikka missä tuotteissa. Täytyy sanoa, että jos minulla on valittavana vaikkapa kananlihaa rustiikissa ja ei-rustiikissa muodossa, kyllä ihan periaatteesta otan ei-rustiikin tuotteen. 

Mutta mitä rustiikki tarkoittaa? Pikainen googlaus valaisi minua siitä, että kyseessä on tyylisuunta, joka korostaa rosoisuutta ja luonnnonläheisyyttä ja vastaavaa. Sitä tässä tuskin haetaan, että kana on teurastettu tylsällä veitsellä, vaan mielleyhtymien kuuluu kulkea maaseudulle, luulen. Olen aina leimautunut kaupunkilaisspedeksi, vaikka olen maaseudullakin käynyt. Jussin kanssa tuli aikoinaan tutuksi pellot, olkikatot, kettutarhat ja Kokko Treffen. Oli siellä kanalakin varmasti jossain. Silti jostain syystä maaseudusta tulee vahvasti mieleen myös Syvä joki -elokuva. Burt Reynolds on kyllä aika äijä, kun pelastaa jousella varsin ikäväksi kääntyneen tilanteen. Jää kakkoseksi jousenkäytössä vain Stallonelle.

Kuva: Jussi Koivisto

Toinen ruoassa läpilyönyt sana on artesaani. On jo varmaan vuosi aikaa, kun otin kuvan jostain artesaanituotteesta kaupassa ajatuksena kirjoittaa asiasta Pallikseen, mutta jäi sitten väliin, kun tuo kirjoitusinto on vähän laantunut taannoisista "100 artikkelia kuussa" -ajoista. Artesaani on sanana yksinkertaisempi. Se on käsi- ja taideteollisuusalan perustutkinto. Aivan kuten en tiedä oikein mitään maaseudusta, en varmasti osaa tehdä mitään, mitä kunnon artesaani osaa: oma kuvani artesaanista on henkilö, joka myy itse huovuttamiaan tuotteita Fiskarsissa ja minä olen se henkilö, joka ohikulkumatkalla taivastelee, että onko 119 euroa mitenkään järkevä hinta huopavirsuista. 

En minä toki ihan tyhmä ole. Ja on mulla muistaakseni kahdeksan opintoviikkoa markkinoinnin opintoja takataskussa. Maaseutumaisuuden kuuluu tietysti tuottaa mielleyhtymiä aitoudesta, konstailemattomuudesta ja puhtaudesta. Artesaaniruoka puolestaan ei ole mitään teollista sarjatuotantoa vaan käsintehtyä. On ihan varmasti, siellä Atrian tehtaalla Victorinox heiluu ja paistinpannut kolisee... Myös ylemmän kuvan kana lienee asunut maaseudulla, kaupungeissa kun on niin vähän kanaloita, mutta siitä huolimatta haluan päättää tämän lisämäärepohdiskeluni kysymykseen, johon toivon saavani vastauksen joltakin blogimme viidestä lukijasta: saanko kysyä, että mikä vittu on rustiikkikuutio.  

Syökää kanaa, sanovat, mutta ettäkö pelkkää kanaa?

Suomi astelee aiemmin lähinnä vain populäärikulttuurista tuttujen pikaruokaketjujen... öö... ketjua hitaasti eteenpäin. Suomen eka Mäkkäri aloitti 1984, Taco Bell saatiin 2017 ja vuonna 2021 maahamme tuli Kentucky Fried Chicken. Mäkkäri on tietty Mäkkäri, Taco Belliakin odotin innolla, mutta KFC:tä en. Muutamaan otteeseen käynyt vuosia sitten ulkomailla niissä enkä ole ymmärtänyt konseptin päälle. Entä nyt, kun olen kypsynyt ihmisenä monta pykälää? 

Kaivelin arkistoja ja ainakin Espanjassa aikanaan olen käynyt kanalla. Nykissä hieman myöhemmin olin ilmeisesti jo niin pettynyt, että en ilmeisesti kokeillut. Nyt oli siis korkea aika kokeilla uudelleen. Monta uudistusta oli maailma kokenut - se pieni sikiö, joka vaikutti Nykin reissulla vain äitinsä mielialaan, vaikuttaa parhaansa mukaan nykyään isänsäkin mielialaan silmienpyörittelyllä ja otin hänet mukaan arvioreissulle. Ehkä Eversti Sandersissakin oli tapahtunut kehitystä? 

Paskat. Otettiin paria eri kanaa, itse otin tietysti juustohampparin (toki myös kanalla) kylkeen, mutta ennen kuin lytätään ruoka, käydään läpi taustoja. Ensimmäinen huti tuli siinä, että paikassa ei ollut saatavilla sokerikolaa. Pelkkää Pepsi Maxia. Koska en ole nimimerkki Jouska, niin otin Spriteä. Aika Neuvostoliiton meininki jos ei saa sokeri-Pepsiä sillä erotuksella, että jopa Neukkulassa sai sitä. Ei sillä, oli reissulla muistumia markkinataloudestakin. Tilausaparaatti keräsi pisteet siinä vaiheessa, kun tilausta finalisoidessa se tarjosi vaihtoehdot, jotka olivat kutakuinkin "muuta järjestystä / hyväksy järjestys"... Niin, sanan order voi halutessaan kääntää järjestykseksi. Kallispalkkaiset ihmisammattilaiset asialla. 

Ruoan odottaminen oli myös aika raskasta, toinen huti siitä. Normaalistihan sitä on tottunut siihen, että pikaruokapaikoissa menee hermo ihmisiin, kun ne tilaavat hitaasti ja ovat muutenkin enimmäkseen pihalla. Jussi voi avautua tästä lisää, aika herkässä sillä tämä aihe. Tässä paikassa näytti pikaruokakonossöörin silmissä siltä, että myös henkilökunta oli pihalla. Laskeva verensokeri ei siis auttanut, mutta viimein päästiin syömään. 

Ja pettymään. Helkkaristi kanaa, muodossa joka jotenkin muistuttaa sitä, että paneroidaan kana Kellogg's Corn Flakeseilla ja pistetään paistumaan. En vain tajua lopputulosta, se on tylsä. Enkä ole tässä asiassa edes vaikea, pidän kanasta eri muodoissaan: kanana, nugetteina, siipinä, you name it. Mutta eteni lyötiin haaleaa kanaa ämpärillinen. Olen koronastanikin jo parantunut, että makuaistin pitäisi olla suhteellisen tikissä, mutta mautonta tylsää jöötiä. Nuorempi Koivisto oli samaa mieltä. 

Turha reissu siis, olisi pitänyt uskoa kakskytjotainvuotiasta Jussia. Tän reissun jälkeen en ihmettele sitä, että useamman päivän ravintolan edessä yöpynyt ja jonottanut mies paljastui lihansyöntiä vastustavaksi hipiksi. 

Parasta mitä saa neljällä eurolla?

 

Mitä saa nykyään neljällä eurolla? Ja mikä on parasta mitä neljällä eurolla saa?

Kuvassa on VMK eli Value Meal Koivisto, jonka edullisuus on kokenut vuosien mittaan kolauksia. Hintojen kohotessa on otettava huomioon myös Koiviston ruthless pyrkyröinti ylöspäin on the ladder of motherfuckin' success. Ei se euron juusto jää 20 sentistä kiinni! 1,20 euroa on silti euro. 

Keep the change, you filthy animals!

VMK on nopea ja erinomainen. Kenties VMK 2.0, jossa kaksi juustopullaa korvataan tuplajuustolla olisi oma valintani, mutta this is the original.

Kaksi juustohampurilaista, kylmä post mix Coca-Cola. Se on kiireiselle miehelle/naiselle aika hyvä sijoitus. En lähtisi kryptoihin, niin kauan kuin näitä saa mäkkäristä.

Mutta onko se parasta mitä neljällä eurolla voi itselleen hankkia? Toki voisit tehdä pari riviä lottoa tai eurojaskaa, mutta sijoituksesi kotiutuminen on epätodennäköistä. Jännityksellä on silti arvonsa ja tilipäivä voi koittaa, jos siihen kovasti uskoo.

Anttilan (wait a minute!) alelaarista voisit löytää vaikka Arskan Predator tai Terminator 2 DVD:n 3,99 eurolla, mutta jopa Palliksen pojat ovat jo siirtyneet Bluray-aikaan ja sellaisesta pyydetään vähintään 5,99 euroa. Neljällä eurolla saa varmasti neljä 3D bluraytä Rennyn uusimpia kiinalaisten röyhtäilijöiden rahoittamia leffoja, joissa näyttelee joku entinen vapaapainija. Not worth it bro! Striimauspalvelut maksavat yleensä noin kympin kuussa ja helvetin hyviä leffoja Schwarzeneggerin katalogista ei meinaa löytyä palveluiden valikoimista.

Neljällä eurolla ei saa nykyään mitään, paitsi kaiken oleellisen. 

Uusia kolia 6: Mitä tässä sitten oikein ON?

Pakko sitä oli ostaa, kun sen näki, mutta tiesihän sen etukäteen: ei näistä koskaan ole mihinkään. 

Periaatteessa kofeiiniton kola kiinnostaisi, kovasti. Olen keski-ikäinen, keskimittainen, keskiluokkainen, keskimäärin kofeiiniaddiktoitunut ihminen. Aamuysiin mennessä juon mieluusti pari kuppilista kahvia ja sitä rataa. Iltakofeiini kuitenkin arveluttaa, sillä olen muutenkin surkea nukahtamaan.

Tässä törmätään kuitenkin siihen mieleni yli menevään ongelmaan, että tiettyjä erikoisempia kolia, kuten Lidlin kirsikkakolaa, tehdään vain eksklusiivisesti sokerittomana. Niin myös tätä. Huumeton kola on saatavilla vain zero sugar -moodissa, eikä niistä koskaan ole mihinkään. Mistä päästäänkin kysymykseen, jonka makunystyräni kysyvät minulta aina ja myös tällä kertaa: "Kuka jumalauta juo vapaaehtoisesti sokeritonta kolaa?"

Kuinka iso olisi tehdä kaksi satsia, toinen sokerilla ja toinen ilman? Ihanko oikeasti te panimot ette pärjää ilman mun ja Jussin konsultointiapua? Rahalla sitä saisi. Googlen mukaan puolestaan Amerikan-maalla saa kofeiinitonta kolaa kera sokerin. Mistä tuli joku muistijälki, että taisin villissä nuoruudessa jotain sellaista juodakin. Ja sure enough, olihan aiheesta jo artikkeli. Toistan itseäni näköjään kymmenen vuoden välein, mikä on yllättävän harvoin jopa. Mutta tuokin sokerittomana, tosin eri brändillä. 

Vielä sokeroitu kofeiiniton löytämättä. Aukeaako siitä taivaan portit? 

10 vuotta Pirkka kaliaa director's extended cut artikkeli

Kyllä kyllä, tiedän tiedän. Onhan siitä ollut puhetta. Kirjoitin jo virallisen Palliksen onnittelun 10-vuotis peijaisiaaan juhlivan Pirkka-oluen kunniaksi. Itkettää vieläkin. Mutta silti kello on jo sen verran, että on aika kirjoittaa aiheesta lisää.

Helle hikoiluttaa. On niin kuuma, että sääsket ja paarmatkin ovat terassin alla juomassa omaa kustaan. Olen tällaista pyhää iltaa varten säilyttänyt kesähuvilani lämpimässä jääkaapissa ystävän tuliaispullona tuomaa aarretta. Aarre siinäkin mielessä, että kuten paleontologi Arizonan hietikolla, en minäkään tiennyt tämän jättimäisen löydön olevan olemassa. En edes osannut kaivata 0,75 litraista pulloa kuninkaallisen sinistä Pirkkaa.

Tämä lienee yksi niistä asioista, joiden tarpeellisuutta ei hahmota ennen kuin laskuhumalassa tilaa sellaisen aliexpressistä tai Saksan ebaystä. Muistutan kuitenkin, ettei Pirkkaa kannata tilata netistä.

Pyyhkäisen helmeilevää otsaani ja neppaan läpeensä ekologisella aurinkosähköllä hyrisevän jääkaappini päälle. Aurinko kylmentäköön kaljani, niin iso herra minä olen.

Hikoiluttaa, pohdin onko hiki merkki delta-variantista, vai vain piinaavan ilmeinen kissankokoisilla hieroglyfeillä kirjoitettu viesti heikosta fyysisestä kunnostani. Tätä kirjoittaessa en ole tehnyt mitään kuukauteen. Olen viettänyt lomaa fyysisestä toiminnasta. Pari kertaa pyöräilin töihin, mutta pidin huolen että pyöräilin akkamaisen hitaasti ja rullasin alamäet kuin mummo matkalla kirjastoon ikilainaamaan käsityö-lehtiä.

Muuten olen autoillut, maannut ja syönyt. Hiilijalanjälkeni on valtava, mutta aurinko kylmentää kaljani, joten älkää vittuilko, kilpeni on kirkas.

Ulkona on maalaistermein heinätyökeli. Niin kuuma, että vain maatilan härkäsonnit pärjäävät ulkotöissä. Siksi minäkin, löysävartaloinen keski-iän kynnyksellä nuljuava ihmismuovailuvaha, kävin äsken viikate kädessä niittämässä. Saatanan lupiini yrittää vallata lisää alaa itselleen. Tiluksieni entinen omistaja oli asenteeltaan refugees welcome, joten rajavalvonta minun toimestani on turhaa. Vieraslaji vastaan minä, ja minä olen tappiolla. Pahasti.

Heinätyökelissä maistuu kalja. Mieluusti kylmä ja mieluusti 0,75 litraa lasipullossa. Mieluusti lasipullossa, jossa on teennäinen korkista tehty korkki. Tulee vähän enemmänkin herramainen olo. Teen näennäisesti vähän pihahommia, vain siksi, että kalja maistuisi paremmalta. Strategiani on toimiva. En viitsi edes saunoa, käyn vain tallustelemassa hilseilevällä terassillani ja vittuilen lupiineille tovin. Hiki tulee samaan tyyliin.

Koen, että 0,75 litraa on näihin täysin sattumanvaraisiin, eikä millään mittapuulla ilmastonmuutoksesta viestiviin keleihin, optimaalinen alkoholiannos. Janoni on tavallista isompi. 0,33 ei mitenkään riittäisi, itseasiassa ottaisin sen vittuiluna. Ja itselleni en ala vittuilemaan, en tänään. 0,5 ei olisi riittävän suuri hyppäys oikeaan suuntaan, mutta 0,75 on täydellinen. Isoon janoon sen ehtii juoda ennen väljähtymistä tai lämpenemistä. Litra kerralla olisi liikaa, jopa heinätyökeliin.

Vaikka kuvittelen olevani härkäsonni, juon silti juhlaolueni lasista. En sentään pillillä, sen verran kunnioitan itseäni. Lupiineja en kunnioita vähääkään.

Kotakorven Kerttu kertoi näköradion välityksellä, että niittokelit jatkuvat, joten suosittelen kaikkia lukijoita lähtemään aarteiden etsintään. Pirkka kalian juhlapulloa voi vielä löytää sattumanvaraisista Keskon hallinnoimista liikekiinteistöistä. Kannattaa soittaa etukäteen ja kysyä etteihän siellä vain ole lupiineita pihalla. Etenkään violetteja. Ne ovat pahimpia. Ylimielisiä ulkomaalaisia kusipäitä.

UUSIA KOLIA 5: Suomikirsikkakola

Jo aikaisemmin kirjoittelin siitä, että Saimaa panimo on lähtenyt tekemään makukolia ja heidän vaniljakolansa ei ollut pöllömpää. Nyt kun horjahtelin Kampin K-Supermarketin kuusisataa metriä pitkän limuhyllyn varrella miettimässä, mitä juotavaa ostaisin ohikulkumatkalla, niin silmiini osui arvokkaista arvokkain: kirsikkakolaa. 

Olin hyvin hankalassa tilanteessa, sillä totta kai minua kiinnosti kokeilla uutta juomaa, mutta karu totuus on, että juomat kauppojen avohyllyissä eivät ole järisyttävän kylmiä. Jos pitää juoda haaleaa juomaa, kannattaa ottaa vissyä, mutta eihän uutta kirsikkakolaa voi toisaalta ohittaakaan. Ratkaisin tilanteen ostamalla kaksi tölkkiä. Joisin ekan - ja todennäköisesti pettyisin karvaasti haaleaan tölkkiin juomaan - mutta en kuolisi janoon, ja selviäisin kotiin, jotta voisin aikanaan nauttia toisen tölkin jääkaappikylmänä ja arvioida tuotteen laadun siinä tilassa, missä Jumala on tarkoittanut juomat nautittavaksi. 

Tein juuri niin. Ensimmäisen juomisesta ei kannata sanoa mitään. Puolilämpimän kolan arviointi on sama kuin menisi katsomaan uutta Mad Maxia ja yrittäisi arvioida elokuvaa, kun sen aikana joku olisi puolet ajasta puhunut puhelimeen. Ei siinä pysty itse elämykseen enää keskittymään, kummassakaan tilanteessa. Toinen, pari päivää myöhemmin juomani yksilö, oli sen sijaan oikeassa tarjoilulämpötilassa. Miten se sitten meni? 

Vastaus: periaatteessa ihan ok, mutta ei kuitenkaan silti. Miten tämä sitten on mahdollista, kysyy lukijamme Toholammilta. Yksinkertaista ystäväni, sillä kirsikkakolia on arvosteltava kahden arvoasteikon ristikkäismatriisissa. Peruslimsana juoma oli ihan hyvä, sanoisin, että keskiarvon paremmalla puolella hyvinkin. Kirsikkakola kuitenkin pitää arvostella myös kirsikkakola-asteikolla, joka on julmetun kova. Sokerillisia kirsikkakolia ja juomia on hyvin vähän, mutta ne on monet sitäkin parempia. Ja karu totuus on, että niille tämä ei oikein pärjännyt. Ongelma oli joku epämääräinen esanssisuus, joka saattaa kyllä hyvinkin johtua myös siitä, että tässä ei olekaan käytetty esanssia vaan kirsikkuus on aitoa, toisin kuin jenkkitehtailla. Niin tai näin, tuote häviää rapakon takaiselle. Siitä huolimatta arvostan yritystä, että tehdään jotain muutakin kuin sitruskolaa. Jatkakaa työtä Saimaalla: seuraava versionne voi olla täysosuma. 

Mission Impossible 7: Pizzaa ilman gluteenia

Kuten tiedetään, sekä minä että kaimani teemme helevetin hyvää pizzaa. Koska kyse on uskonnostamme, niin suhtaudumme siihen siksi vakavuudella. Itselläni on tässäkin mukana ripaus välineurheilua ja käytän jauhoina vahvan manitoban lisäksi puhtaan valkoista vehnän ytimestä valmistettua pulveria, jota tekee mieli melkein snortata  200 euron setelillä. Jussi luultavasti käyttää tarvittaessa hiivaleipäjauhoja pizzaan, mutta se on silti ihan mukava ihminen.

Vehnään liittyy kuitenkin yksi suuri ongelma. Gluteeni nimittäin. Keliaakikon pizzat täytyy vääntää jotenkin muuten ja olen sivusta seuranneena nähnyt niitä erilaisia. Harvoin on hyvää sanottavaa niistä. Ylipäänsä gluteeniton leipominen näyttää olevan pelon ja inhon sekaista touhua kuin amerikkalaisen off-road kestävyysajon raportointi, joten en ole koskaan yrittänyt tehdä pizzaa gluteenittomana. Lähikaupan mainostaessa jotain valikoimassaan uutta jauhosekoitusta päätin kuitenkin kokeilla. Mainonnan uhri jälleen kerran. Oli muuten 9 euroa hintaa kilon pussilla. Ei ole helppoa keliaakikoilla.

Tein taikinan normireseptin mukaan eikä siinä mitään kovin erikoista ollut, mitä nyt jauhot olivat uskomattoman hienoksi jauhettua. Pizzan muotoilu kuitenkin on se vaihe, joka eniten arvelutti. Otinkin tilanteeseen kaiken mahdollisen tuen ja pistin soimaan Bill Contin Going the Distance -biisin. Olo oli kuin Rockyllä ennen ensimmäistä otteluaan Apolloa vastaan: minulta ei periaatteessa odotettu mitään, mutta halusin silti onnistua ja osoittaa maailmalle, että kaikki on mahdollista.

Taikinan muotoilu melkein nauratti, koska taikina muistutti lähinnä hienojakoista muovailuvahaa, mutta onnistui se kuitenkin. Aivan kuten nyrkkeilyssä, pizzaa tehdessä tyylipisteitä ei lasketa, pelkät osumat. Pizza paistui ja lopputuloksesta ei ulkoisesti juuri erottanut normiversiosta. Entä maku? Se on valitettava tosiasia, että vehnä on ykkönen nyt ja aina, mutta yllättävän hyvää muuten oli. Aivan samoin kuin ratkaisematon ottelu Rocky ykköksessä oli periaatteessa voitto Rockylle, niin tässä vain pieni häviö normiversiolle oli mahtisuoritus. Caputon gluteenittomat fioreglut-jauhot. Pizza-niilojen kandee kokeilla.

Hampparia vuoden 2013 tyylillä

Ei ole tullut monessa uudessa ravintolassa tullut käytyä sitten maaliskuun. Juuri yhdessäkään. Tuli tuossa joku aika sitten asiaa kuitenkin Rediin, niin katsoin mentaalisen (häilyvän) tasapainoni vuoksi parhaaksi käydä syömässä. 

Paikaksi valikoitui Social Burgerjoint, joku näitä madafakin' artesaaniburgereita tarjoava paikka. Mainostavat itseään jotenkin sosiaalisena ja rokkihenkisenä, mutta käydessäni tunnelmasta jäi mieleen vain voimakas tinnerin tuoksu. Saattaa toki olla, että liittyi jotenkin kauppakeskuksen (eikä keittiön) toimintaan. En sinänsä paheksu tinnerinhaistelua, mutta kaikki päihtyminen pitäisi mielestäni tehdä vapaaehtoispohjalta. Nimimerkki Vaimo ei välttämättä olisi moksiskaan pienestä päivähutikastani, mutta nimimerkki Pomolla olisi siihen lainmukainen velvollisuus puuttua.

Mutta joo asiaan ja avauduttakoon artesaaniudestakin toiste, keskitytään nyt burgeriin. Se oli hyvä, todellakin positiivinen yllätys. Tässä oli pihveinä joku smash tai sinnepäin versio, ei näistä hisptertermeistä setämies ota selvää, mutta jotain sellaista, että mulla oli vaikeuksia tilata. Selvisin kuitenkin ja ideana pihveissä ilmeisesti on se, että ne oli kaksi ohutta pihviä, jotka on paistettu läpeensä. Hyvä idea, jota arvostin, sillä mielestäni hampparin pihvi kuuluu olla kypsä, vaikka voin syödä sen mediuminakin. Ohuemman pihvin pystyy ehkä artesaanikokkikin paistamaan kypsäksi ilman inhonväristyksiä etenkin, kun sillä on vänkä nimikin. Vaikka voisihan pihvin nimittää olevan "hampparipihvi tyylillä, jolla kaikki hampparipihvit paistettiin ennen vuotta 2014". 

Käykää, jos pyöritte Redissä. Toivottavasti paikka on pystyssä vielä joskus myöhemmin, kun voi vaikka ihan ilman tähdellistä asiaa liikkua Kalasatamassa. Hyvää hampparia syö aina. Ongelma korona-aikana on se, että kyseessä on ehkä huonoiten woltattava ruoka, mitä on, sillä burgerit eivät kauaa lämpimänä pysy. Vaihtoehdot on siis syödä on-location tai olla ilman.